Leikkauksen viivästyminen olikin hyvä juttu?

Kävelin sunnuntai-iltana kaupungilla parin kilometrin matkan, pääasiassa loivaa ylämäkeä. Koska oli kylmä, kävelimme kaverini kanssa melko kovaa vauhtia. Jalka ei ollut kipeä, eikä se edes tuntunut hontelolta tai muutenkaan huonolta. Siinä sitten tulikin mieleen, että saattaa olla, että leikkauksen viivästyminen Seattlen matkan takia saattoikin olla loppujen lopuksi hyvä juttu. Ilman matkaa leikkaus olisi ollut viime viikon keskiviikkona, ja silloin jalan lihakset olivat kyllä huomattavasti huonommassa kunnossa kuin nyt. Siitä nyt puhumattakaan mikä tilanne oli kaksi viikkoa sitten. Tosin nyt sitä mielellään menisi leikkaukseen vaikka heti. Kaksi viikkoa odotettavaa.

Ilman eturistisidettä voi elää

Kirjoitin tänne blogiinkin aiemmin sen sekä lääkärini että internetin kertoman tosiasian, että ilman eturistisidettä voi aivan hyvin elää. Sunnuntaina totesin tämän aivan käytännössäkin, kun haikkasin vuoristossa noin viiden kilometrin matkan. Polvessa ei nimittäin tuntunut koko aikana mitään kipuja, ja nyt kun maanantai kääntyy iltaan, voin todeta että haikista ei tullut mitään jälkiseuraamuksia. Jalka on tuntunut koko ajan aivan samalta kuin muinakin päivinä. Tai itse asiassa lihakset tuntuvat vahvistuvan päivä päivältä.

Haikin reitti oli toki pääasiassa melko tasainen, ja pidin vauhdin hyvinkin hitaana. On silti hieno huomata, että huonollakin polvella voi sentään jotakin tehdä. Täytyy silti myöntää, että päätös aloittaa paluumatka syntyi, kun olin kävellyt hieman pidemmän ja jyrkemmän alamäkikohdan. Siinä vaiheessa nimittäin rikkinäisen jalan lihakset oivat jossakin ihme vapinatilassa, ja päätin että nyt ei kannata alaspäin enää haikata. Ylämäissä ja tasaisella jalka toki rauhottui heti.

Pyöräilyä

Nyt on sitten jo pyöräiltykin jonkin verran, ja polvi tuntuu oikein hyvältä. Toki jo muutaman sadan metrin pyöräilyn jälkeen polvessa alkoi tuntua pientä kipeytymistä, mutta ei mitään dramaattista. Ja lihakset tuntuivat tykkäävän treenistä oikein kovastikin. Olen muutenkin saanut lihaksia paljon parempaan kuntoon, ja esimerkiksi polven suoristaminen alkaa onnistua jo ihan normaalisti. Tämän tekevä lihashan oli vielä reilu viikko sitten täysin toimintakyvytön.

Lentomatka

Istuin eilen polveni kanssa koko päivän lentokoneessa: ensin kolmisen tuntia Helsingistä Frankfurtiin sisällä ja sitten kymmenisen tuntia Frankfurtista Seattleen. Täytyy myöntää, että jälkimmäisen lennon aikana oli lievää jäykistymistä havaittavissa, ja aloinkin jo vähän huolestua siitä, mahtaako pitkä lento tuoda takapakkia polven tilaan. Se huoli osoittautui lähes turhaksi, sillä polvi on sittemmin vetreytynyt ihan entiselleen. Onneksi.

Eilen kokeilin myös pyöräilyä. Polvi oli vielä silloin matkan jäljiltä kävellessä aavistuksen kipeä, mutta pyöräillessä ei mitään kipuja tullut. Tosin tein vain pienen kierroksen työpaikan autotallissa, joten todellinen testi tulee vasta tänään, kun pyöräilen hieman pidemmän matkan.

Kepitön viikonloppu

Viikonloppu meni Helsingissä. Kävelyä tuli kohtuullinen määrä, ja tämä kaikki siis ilman kyynärsauvoja tai muutakaan tukea. Kipuja ei ollut, eikä sen puoleen mitään muitakaan ongelmia. Tosin Maija Vilkkumaan keikalla seistessä normaalien pienten tönimisten vastaanottaminen vasemmalla polvella oli aika horjuvaa. Kyllä sen sentään huomaa, että polvi ei ihan ehjä ole.

Kepit nurkkaan

Aamulla lääkäri totesi jalkani kuntoutumisessa saman edistyksen jonka olin itse havainnut. Kudokset ovat kuulemma paranemassa hyvää vauhtia, mutta lihaksia pitäisi vielä toki treenata. Hetken kävelyäni katsottuaan lääkäri vielä totesi, että voin nyt jättää kyynärsauvat kokonaan pois. Nyt sitä sitten mennään ilman niitä, eikä portaissa kävellessäkään tunnu kipuja. Hieman honteloa meno toki on, mutta se johtunee lähinnä lihasten heikkoudesta.

Kysyin lääkäriltä erikseen polkupyöräilystä, ja tämän lääkäri totesti oikein hyväksi treeniksi nyt kun jalan liikerata sen sallii. Se onkin oikein hyvä se, sillä olen nyt sitten lähdössä Seattleen ensi keskiviikkona, ja siellä polkupyörä on ainoa kulkuvälineeni. Lääkäri totesi, että päätös matkaan lähdöstä on täysin minun, eli että jos koen että pärjään jalkani kanssa reissussa, mitään estettä matkaan ei sinänsä ole. Matka on sen verran tärkeä, että en vain pysty jättämään sitä väliin. Viimeinen viikko tosin menee lomaillessa, ja siitä voisi nyt luopua jos lipuissa olisi muutosoikeus. Vaan kun ei ole, niin näillä mennään.

Edistystä

Huomasin juuri yllätyksekseni, että saan taivutettua polvea koukkuun huomattavasti pidemmälle kuin mitä vielä muutamia päiviä sitten sain. Nyt nimittäin voin seistä pelkällä oikealla jalalla, ja koukistaa vasenta jalkaa niin, että yletyn ottamaan nilkasta kiinni vasemmalla kädellä. Tuo ei muutama päivä sitten yrittäessäni onnistunut! Ilmeisesti jalan treenaaminen ei ole mennyt ihan hukkaan, vaikka koko ajan onkin tuntunut siltä, että touhu on aivan turhaa.

Vakuutusyhtiökin muisti tänään kirjeellä, jossa kerrottiin vähän tarkemmin vakuutuksen ehdoista. Hyvä uutinen on se, että leikkauksen jälkeen kustannetaan kymmenen fysioterapeutilla käyntiä, kunhan vain mahtuvat kustannuskattoon. Tuo katto on 8500 euroa, joka varmaankin riittää hyvin. Leikkaus näet maksaa noin 3800 euroa, ja sen lisäksi on tähän mennessä syntynyt kuluja noin 700 euroa.

Maksusitoomus tuli!

Puhelin piippasi äsken iloisesti. Vakuutusyhtiö se tekstiviestillä ilmoitti, että maksavat polvileikkaukseni. Nyt ei sitten muuta kuin varaamaan lääkäriaikaa ja leikkausaikaa sopimaan.

Polvivamman ajoitus on kyllä nyt kaikinpuolin kehno. Minulla on nimittäin reilun viikon päästä tulossa kolmen viikon työmatka, jota ei oikein millään haluaisi perua. Osallistun nimittäin Seattlessa kurssille, joka järjestetään vain kerran vuodessa. Lääkäri suhtautui tähän edelliskerralla niin, että voin matkalle lähteä, mutta leikkaus tietenkin tehtäisiin matkan jälkeen. Se tarkoittaa leikkauksen viivästymistä ainakin parilla viikolla. Täytyy seuraavalla kerralla kysyä lääkäriltä, voiko tämä vaikuttaa lopputulokseen.

Ja jos menen heti matkan jälkeen aikaeroväsymyksestä toipumatta leikkaukseen, voi siinä olla sitten nuppi aika sekaisin.

No, askel kerrallaan. Katotaan nyt ensin mitä se lääkäri sanoo.

Vai onko sittenkään?

Olen tässä edellisen blogimerkinnän kirjoittamisen jälkeen miettinyt, että saattaa olla liian aikaista sanoa, että olen hyväksynyt tilanteeni. Voi nimittäin olla, että en ihan täysin vielä ymmärrä, mitä tässä on edessä. En ole mikään varsinainen urheilija, joten kurinalainen treenaaminen ei suju minulta luonnostaan. Voi olla että tämän kanssa vielä tuskaillaan roimasti siinä vaiheessa kun jalkaa pitää tosissaan alkaa kuntouttaa.

Siinä mielessä olen onnekas, että teen toimistotyötä. Pääsen todennäköisesti takaisin töihin jo muutama päivä leikkauksen jälkeen. Tai itse asiassa voin tehdä töitä vaikka leikkauspäivän iltana jos pää kestää. Teenhän minä muutenkin jatkuvasti töitä kotoa käsin. Tässä on se etu, että toipumisjakson aikana minulla on mielekästä tekemistä. Pelkkään television ja elokuvien katseluun varmaan kyllästyisi viikossa.

Onnekasta on myös se, että kotitalossani on hissi ja autossani automaattivaihteet. Liikkumisessa ei siis ole suuria esteitä. Automaattivaihteisessa autossahan vasenta jalkaa ei käytetä mihinkään.

Se tässä kyllä mietityttää, että kohta on maa jäässä. Olen himean honkelo siinä suhteessa, että tapaan päätyä läheltä piti -tilanteisiin jäisellä asfaltilla liukastellessa. Itse asiassa tänä aamunakin oikea jalkani lipsahti eteenpäin ja meinasin kaatua teputellassani kepeillä työpaikan jäisellä pihalla. Vasemman jalan reisilihaksessa tuntui kipua, mutta se meni nopeasti ohi. Tuo oli hyvä muistutus siitä, että eivät vasemman jalan lihakset ihan kunnossa ole. Reeniä vaan.

Tilanne hyväksytty

Nyt sitä on sitten vähitellen alkanut hyväksyä tapahtuneen. Tosin aina välillä koko asia unohtuu, sillä polvi on täysin kivuton, ja pystyn kävelemään lähes normaalisti. Kotona en edes käytä kyynärsauvoja. Ainoa kipu tulee jalan jo alkaneesta kuntoutuksesta. Ennen leikkausta pitäisi nimittäin vahvistaa lihaksia, ja yrittää saada polven liikerata palautettua mahdollisimman normaaliksi. Varsinkin koukistuksen ääripäässä kipu on melkoinen, mutta kipu onneksi loppuu heti kun lopetan kuntoutusharjoituksen. Kuntourusmotivaation löytäminen on vaikeaa.

Onkin niin, että ilman eturistisidettä pystyisi aivan hyvin elämään. Vammani ei vaikuta normaaliin elämään oikeastaan millään tavalla. Jostakin internetin syövereistä luinkin, että vielä parikymmentä vuotta sitten eturistisidevammoille ei välttämättä tehty mitään. Todettiin vain, että nyt sinulla on sitten tuollainen polvi. Se on aika karua, sillä ilman eturistisidettä liikuntamahdollisuudet rajoittuvat kummasti. Mahdottomia ovat etenkin pallo- ja mailapelit sekä laskettelu.

Ilman pallo- ja mailapelejä pystynkin elämään seuraavat kuukaudet tuskatta, mutta laskettelukauden peruuntuminen ottaa päähän rankasti. Lisäksi potuttaa se, että ei pääse luontoon liikkumaan. Olin juuri USA:sta palattuani löytänyt Suomen kansallispuistot. Nyt jää haikkailu läheisissä Helvetinjärven ja Seitsemisen kansallispuistoissa hamaan tulevaisuuteen.

Nyt jännittää, miten tilanne muuttuu leikkauksen jälkeen. Minulle tehdään siirteestä uusi eturistiside, ja ilmeisesti polvi on leikkauksen jälkeen hyvinkin kipeä, eikä se taatusti toimi silloin yhtä hyvin kuin se toimii nyt. Edessä on paljon tuskaa sen eteen, että pääsee vielä harrastamaan liikuntaa.

Tähän asti tapahtunutta

Lauantai 18.10.2008

Kaikki alkoi kaksi viikkoa sitten lauantaina. Olin Espoossa jalkapallokatsomossa, ja hyppäsin penkkirivin ylitse alemmalle riville vasen jalka edellä. Ilmeisesti jalka oli alastullessani lukkoon asti ojennettuna. Joka tapauksessa alastullessa kuului rusahdus, ja kipu oli kohtalaisen kova. En olisi silti ikinä uskonut, että mitään kovin vakavaa olisi voinut sattua noin mitättömässä tilanteessa. Kotimatkalla Tampereelle alkoi kuitenkin valjeta, että jotakin kohtalaisen vakavaa on tapahtunut, ja tunnelma oli aika musta. Päätin kuitenkin odottaa yön yli ennen lääkäriin menoa, varsinkin kun arvelin, että Hatanpäällä (eli Tampereen kunnallisella päivystysasemalla) olisi taatusti kauhea viikonloppuillan ralli päällä. Kotimatkalla jouduin kävelemään reilun puoli kilometriä, mikä oli aika tuskallista. Illan vietin sohvalla jalka suorana. Polven ympärille laitoin mitä pakastimesta sattui löytämään. Nukkumaan mennessä en enää saanutkaan jalkaa suoraksi, ja nukkuminen onnistui vain laittamalla tyyny polvitaipeen alle. Sain kuitenkin ihan makeat unet.

Sunnuntai 19.10.2008

Aamulla herätessä ei tehnyt juurikaan mieli nousta sängystä. Makuuasento tyyny polven alla oli nimittäin aivan mukava, mutta oli selvää, ettei liikkeellelähtö olisi kivuton. Lopulta soitin vanhemmilleni ja kerroin tapahtuneesta. He lähtivät viemään minua Hatanpäälle. Siellä ensimmäinen kysymys ilmoittautumisessa oli, onko minulla vakuutusta jonka turvin voisin mennä yksityiselle lääkäriasemalle. Jostain syystä asia ei ollut edes käynyt mielessäni, mutta kun joka tapauksessa yksityisillä ei kuulemma olisi ollut Röntgen sunnuntaina auki, päätin jäädä Hatanpäälle odottamaan. Kuvaan pääsinkin hyvin nopeasti, mutta lääkäriä sain odottaa nelisen tuntia.

Lääkäri olikin sitten aivan pihalla. Röntgenkuvat hän kyllä osasi tulkita oikein: ei murtumia. Ja osasi se myös kutsua tilannettani aivan oikein lukkopolveksi. Siinä on siis kyse siitä, että polven liikerata ei ole täydellinen. Jatkotoimenpiteistä tältä lääkäriltä sai kuitenkin melko erikoisen kuvan. Kuulemma paikallispuudutuksessa voitaisiin vain vetämällä laittaa jalka kuntoon, ja kävelisin normaalisti jo viikon päästä. Tämä kuulosti aika erikoiselta veikken polvivammoista mitään tiennytkään. Kotona googlaamalla selvisi, että tähystys on aina lukkopolven hoito, ja olin hieman hermostunut, kun ei nyt ollut aivan täysi luottamus siihen, että Hatanpäällä tiedetään mitä pitää tehdä. Seuraavana aamuna näkisin ortopedin Hatanpäällä.

Nukkumaan mennessä otin sänkyyn mukaan polvenalustyynyn, mutta en tarvinnut sitä koko yönä. Nukuin oikein makeasti.

Maanantai 20.10.2008

Ortopedilla olikin sitten oikeammanlainen kuva tilanteesta. Ei hänkään ollut minua magneettikuvaan lähettämässä (kuten myöhemmin yksityisellä puolella tehtiin itsestäänselvänä asiana), mutta ainakaan mistään paikallispuudutuksessa tehtävästä operaatiosta ei edes puhuttu. Tällä välin olin selvittänyt, että minulla on ammattiliiton ottama tapaturmavakuutus. Tämäkin lääkäri kysyi tästä asiasta hyvin nopeasti, ja lääkäri totesi, että kannattaa odottaa muutama päivä lihasten rauhoittumista, ja mennä sitten yksityiselle lääkäriasemalle ortopedin puheille. Ei lääkäri sitä ihan suoraan sanonut, mutta kyllä hänen sanoistaan selvästi kävi ilmi, että siellä saisin parempaa hoitoa. Kaikenkaikkiaan olen erittäin onnellinen, että minulla tämä tapaturmavakuutus on, sillä kunnallisella puolella saatavan hoidon tasosta minulle jäi hyvin negatiivinen kuva. Se ei ole varmaankaan työntekijöiden vika, vaan kaikki johtunee siitä, että resurssipulassa ei vaan voida tehdä sitä mitä pitäisi tehdä.

Torstai 23.10.2008

Yksityisellä puolella ortopedi tutki taas polven hoitopöydällä, ja totesi tilanteen vaikuttavan rusto- tai kierukkavaurioilta. Hän kuitenkin totesi, että otetaan varmuuden vuoksi magneettikuva. Eturistisidevaurioepäily oli puheissa ja se kirjoitettiin myös epikriisiin, mutta lääkäri sanoi, että sitä ei pidä pelästyä, sillä se on siinä lähinnä sitä varten, että vakuutusyhtiö varmasti suostuisi maksamaan magneettikuvan. Tässä vaiheessa olin hyvillä mielin. Sain hyvää hoitoa, ja vaikutti siltä, että toipumisaika olisi vain joitakin viikkoja.

Keskiviikko 29.10.2008

Vakuutusyhtiön maksusitoomus saapui. Sain ajan magneettikuvaan heti seuraavalle aamulle. Olin jännittynyt: pian selviäisi miten pahasta vammasta on kyse.

Torstai 30.10.2008

Kävin aamulla magneettikuvassa. Tuntui kuin olisi jossakin television sairaalasarjassa, sillä en ollut MRI-laitetta aiemmin nähnyt. Kuvan ottaminen kesti 20 minuttia, ja siinä kyllä alkoivat lihakset krampata pahan kerran. Poistuessa hoitaja totesi, että kyllä siellä jotakin rikki on, mutta ei paljastanut enempää. Enkä kyllä kysynytkään. En silti osannut varautua tulevaan.

Perjantai 31.10.2008

Aamulla menin lääkäriin. Diagnoosin kuuleminen tuntui todella pahalta, eikä lääkäri ollut lainkaan empaattinen. Lääkäri totesi, että seuraavaksi pyydetään vakuutusyhtiöltä maksusitoomus polvileikkaukseen, ja kun se on saatu, sovitaan leikkausaika. Lääkärin luota pääsin vielä pois naama peruslukemilla, mutta kun olin kassalla maksamassa, ratkesin itkemään. Siinä kohtaa sain ensimmäiset sympatiat, kun virkailija kysyi haluanko mennä hetkeksi istumaan. Kokosin itseäni noin viiden minuutin ajan, ja hoidin sitten maksut pois.

Kotona minulla oli sattumalta kaksi hyvää ystävääni vierailemassa. Sain kovasti tarvitsemani halit ja tilanteen hyväksymisprosessi lähti käyntiin.