Positiivisella mielellä

Tapaturmasta on nyt kulunut 10 viikkoa, diagnoosista 8 viikkoa ja leikkauksesta 3 viikkoa. Rikkinäisen polven kanssa elämisestä on tullut niin arkista, että ihan pelottaa kuinka tähän voisi tottua. Sekin tavallaan motivoi polven kuntoutukseen.

Arvioidut kuntoutusajat tuntuivat aluksi täysin murskaavilta. Nyt kun pahin on jo ohi, tunnelma on jo ihan toinen. Näillä näkymin kestää vaivaiset seitsemän viikkoa siihen, että pääsen juoksemaan. Se tuntuu todella vähältä. Kymmenen vuotta sitten tällainen kuntouttamisaikataulu olisi varmaankin ollut ihan täyttä tuskaa, mutta ikä tuo onneksi kärsivällisyyttä.

Aamulla mieleeni tuli asia, jonka unohdin eiliseen blogimerkintään kirjoittaa. Vielä pari viikkoa sitten nimittäin valittelin täälläkin, että pieni polvisärky on tehnyt yöunista katkonaista, mutta nyt ei ole enää moneen päivään ollut mitään uniongelmia. Nukun kuin murmeli.

Fysioterapia, osa kaksi

Nyt leikkauksesta on kulunut kolme viikkoa, ja sen kunniaksi pääsin tänään toista kertaa fysioterapeutille. Reenausmotivaatio on tällä välin löytynyt, ja niinpä menin fysioterapeutin pakeille ihan hyvillä mielin. Palautekin oli ihan hyvää, tai ainakaan ei epäilty laiskottelusta. Jalka onkin koko ajan kuntoutunut hyvällä vauhdilla. Eilen vertailin vasemman jalan suoristumista oikean jalan suoristumiseen puolimakaavassa asennossa, enkä enää huomannut eroa. Kaksi viikkoa sitten tilanne oli ihan toinen, sillä vasemman jalan liike suoristusta yrittäessä oli silloin aika vähäistä. Oleellista turvotustakaan ei polvessa enää ole. Ja mikä parasta, takareiden kivut ovat kadonneet lähes kokonaan.

Kuten olikin tiedossa, nyt alkaa kuntoutuksessakin tapahtua. Uutena mukaan tulee kuntopyörää, jalkaprässiä, ja kyykkyharjoituksia. Kevyesti tässä silti vielä otetaan, sillä esimerikiksi jalkaprässiin määrättiin huikea 35 kilon paino, ja kuntopyörällä vaihde oli sellainen, että aivan täyttä vauhtia polkienkin nopeus oli alle 30 km/h. Fysioterapeutin kanssa käytiin koko treeniohjelma läpi: 10 minuuttia pyöräilyä, 3x30 jalkaprässissä, kyykkyharjoituksia ja venytyksiä. Ja hyvältä tuntui ja tuntuu edelleen. Hyvä juttu tässä on se, että saan äidiltä kuntopyörän lainaksi kotiin. Jalkaprässin takia saakin sitten käydä työpaikan kuntosalilla. Pari kertaa viikossa olisi tarkoitus tuota tehdä, pyöräilyä ehkä jopa joka päivä.

Toisinaan toki tulee edelleen muistutuksia siitä, että paljon on vielä työtä jäljellä. Erityisesti portaiden alas käveleminen on aika hankalaa, ja tänään fysioterapiaan mennessä onnistuinkin saamaan portaissa polveen aika voimakasta kipua, joka hellitti vasta kuntopyörän selässä. Lisäksi pitkiä aikoja paikallani istuessani polveen tulee voimakasta jäykkyyttä, josta polvi toki vertyy viiden minuutin kävelylenkillä. Tuo ei kyllä ole toimistotyön kannalta mitenkään hyvä juttu.

Ikävintä on kuitenkin se, että polven kanssa on hyvin hankala mennä lattiatasoon. Erityisesti jouluna tämä vaivasi, minä kun olen tottunut leikkimään kummipoikani kanssa hänen ehdoillaan. Huoneistoa ympäri juostessakin oli tekemistä että pysyin perässä.

Lisää tunnustuksia

Sen lisäksi että olen jättänyt kyynärsauvat pois lääkärin määräysten vastaisesti, täytyy nyt tunnustaa, että viime päivinä on ollut vaikeuksia noudattaa fysioterapeutin määräyksiä. Ei ole vain löytynyt motivaatiota treenata jalkaa. Ilmeisesti juuri tästä johtuu, että polvi on tuntunut päivä päivältä jäykemmältä ja jäykemmältä. Niinpä tänään vihdoin motivoiduin tekemään treenin juuri niin kuin pitääkin, ja polvi tuntuu taas aivan loistavalta. Että ehkäpä sitä tämä palautti motivaation. Toinen auttava tekijä on nopeasti lähestyvä seuraava fysioterapeutilla käynti. Tulee nimittäin varmaan ikävää palautetta jos polvessa ei ole tapahtunut kehitystä.

Kepit nurkkaan, taas

Nyt on pakko myöntää, että en ole fysioterapeutilla käynnin jälkeen kävellyt kepeillä. Päätöstä on sittemmin edesauttanut se, että ulkoa katosi jäät, mutta kyllä minä jäälläkin olen kävellyt. En vain keksi mitään syytä käyttää keppejä kun kävely sujuu ihan normaalisti.

Fysioterapeuttikäynnistä jäi mainitsematta se, että sain sieltä ohjeet treenata jalkaa vain kerran päivässä, mutta tehdä siitä treenistä sitten sellainen, että jalka todella väsyy. Kaipa se on sitten hyvä idea, mutta jalan alkaessa väsyä on vaikea motivoida jatkamaan.

Ja täytyypä vielä lisätä tuohon kun kehuskelin viimeksi, että jalka on jo oikeastaan paremmassa kunnossa kuin ennen leikkausta. Yksi uusi vaivakin nimittäin on, sillä takareidessä tuntuu toisinaan kipua, mikä nyt ei yllätä kun ottaa huomioon mistä jännesiirre otettiin. Tämä on kuitenkin niin harvinainen vaiva, ettei se tullut viimeksi edes mieleen. Toki se muistuttaa aina siitä, että kävelyä hurjempiin liikuntasuorituksiin ei ole mitään asiaa.

Lisäksi leikkauksen jälkeen olen nukkunut lähes joka päivä päiväunet. Tänään simahdin jo viideltä. Olen miettinyt, johtuuko tämä huonoista yöunista. Jalassa on lievää särkyä, ja voi olla että yöuneni ovat olleet hieman katkonaisia. Ainakaan ei ole tehnyt aamuisin mieli jäädä sänkyyn makoilemaan vaikka nyt olisi siihen kerrankin mahdollisuus ihan hyvällä omalla tunnolla.

Opetellaan kävelemään

Tänään oli vihdoin ensimmäinen käynti fysioterapeutin juttusilla. Kävi ilmi, että kaikki on mennyt juuri niin hyvin kuin olin itsekin ajatellut. Polvessa on todellakin keskimääräistä vähemmän kipua ja turvotusta, ja se toimii keskimääräistä paremmin. Se esimerkiksi taipuu jo nyt 110 astetta, mikä riittäisi jo kuntopyöräilyyn. Sen saa kylläkin aloittaa vasta parin viikon päästä. Lähtötilanne on siis hyvä, mutta ratkaisevaa on kuitenkin se, miten tunnollisesti teen minulle määrättyjä liikkeitä seuraavien viikkojen aikana. Kuulemma.

Koska kivut ovat vähäisiä, päätin eilen jättää kipulääkkeet pois. Se tarkoittaa samalla sitä, että voin nyt ajaa autoa. Arkielämän kannalta tilanne alkaakin olla palautunut samaksi kuin mikä se oli ennen leikkausta. Ainoana erona on se, että polvi on vähän vakaamman tuntuinen, ja sen lihaksiin ei tule samanlaisia kramppauksia mitä ennen leikkausta tuli. Ilmeisesti krampit johtuivat siitä, että lihakset joutuivat silloin kompensoimaan eturistisiteen puutteen, ja nyt tätä ongelmaa ei tietenkään enää ole. Ainoa ongelma mitä on ollut on sääressä oleva lievä tunnottomuus, mutta sekin on fysioterapeutin mukaan ihan normaalia, ja korjaantuu ajan oloon itsestään.

Kyynärsauvoja minun pitäisi vielä periaatteessa käyttää parin viikon ajan. Fysioterapeutti piti kyllä keppejä ihan turhina kapistuksina tässä vaiheessa, enkä kyllä olekaan koko aikana käyttänyt niitä kotona. Nyt sovittiin, että noudatetaan lääkärin määräystä siltä osin että käytän niitä ulkona etten vain kaadu jäisessä maastossa. Sen sijaan rappusten käveleminen ilman keppejä on kuulemma jo tässä vaiheessa vain hyvää treeniä.

Fysioterapeutilta jäi käteen muutama uusi liike ja yksi hyvä vinkki viimeisen viikon aikana tekemiini polven suoristusliikkeisiin. Pieni tyyny tai taiteltu pyyhe polven alla auttaa nimittäin kummasti löytämään ojentavat lihakset jos niitä ei meinaa muuten löytyä. Lisäksi fysioterapeutti halusi nähdä miten kävelen, ja kertoi sitten mitä teen väärin. Eipä ollutkaan kukaan aiemmin eli vimeisen reilun 30 vuoden aikana siinä hommassa neuvonut.

Kuntoutusta

Viime päivät olen keskittynyt polven kuntouttamiseen. Ennen leikkausta kuvittelin että alussa vaadittavien liikkeiden teko olisi vaikeaakin, mutta vielä mitä. Helppoa tämä on kuin mikä. Ainoa ongelma on se, että olen tänään nukkunut niin paljon, että säännölliseksi suunnittelemani reenausrytmi ei ole oikein toiminut. Kännykkä hälyyttää neljä kertaa päivässä reenaamaan, mutta unien ajaksi otan toki puhelimen äänettömäksi.

Liikkeet ovat varsin yksinkertaisia. Ensimmäisessä yritetään makuuasennossa suoristaa leikattu polvi suoraksi. Ei se ihan yhtä suoraksi mene kuin ennen leikkausta, mutta aika lähelle kuitenkin. Se tässä on kuitenkin hyvää, että polvessa todella tapahtuu suoristumista kun sitä yrittää suoristaa, ja sen pitäminen suoristettuna vaaditut kymmenen sekuntia ei tunnu missään. Vielä pari viikkoa tapaturman jälkeenhän polvea suoristaessa polvessa ei tapatunut havaittavaa liikettä.

Toinen harjoite on jalan nostaminen maakuuasennossa suorana hieman ylös ja laskeminen hitaasti alas. Tämäkin onnistuu ilman tuskaa. Toki kun tuossa kokeilin samaa harjoitetta ehjällä jalalla, huomasin heti, että leikattu jalka rasittuu tässä ihan eri tavalla kuin ehjä. Mutta niin sen pitääkin. Kolmannessa sitten tehdään polven koukistelua. Tässä liikkeessä sitten jos saakin jonkinlaista kipua aikaiseksi, ja kieltämättä tästä syystä tätä liikettä tulee tehtyä kaikkein vähiten. Tiistaina on fysioterapeutin käynti, ja ajattelin että teen kipua aiheuttavia liikkeitä väkisin vain jos fysioterapeutti käskee. Ja kivulla siis nyt tarkoitan sellaista kipua, joka on enenmmän kuin sitä epämiellyttävää kipua jota aiemmin kuvailin.

Kotonahan tässä siis ollaan pääasiassa oltu. Eilen kuitenkin kävin tutkimusryhmän pikkujoulusaunalla, ja se oli kyllä varsin piristävä kokemus. En ollutkaan moneen päivään tavannut yli kahta tuttua ihmistä. Saunaan en tikkien takia saanut mennä ja oluen juontikin oli kipulääkityksen takia kiellettyä, mutta eiväthän nuo nyt loppujen lopuksi ole mitään kovin oleellisia asioita saunaillassa. Ilmestymiseni juhlapaikalle ilman kyynärsauvoja aiheutti melkoista hämmennystä joisskain työkavereissani, mutta pettymyksekseni kukaan ei vaatinyt näyttämään leikkaushaavoja. Sauvat oli minulla toki mukana, mutta jätin ne narikkaan, koska ei niitä sisätiloissa todellakaan tarvitse.

Polvi on ihmeen hyvän tuntuinen

Yöksi ottamani vahvempi kipulääke ei toiminutkaan ihan niin kuin olin ajatellut. Kivut se kyllä piti poissa, sillä en kymmeneen tuntiin otaanut mitään muuta ja jalka tuntui parhaalta mitä se on leikkauksen jälkeen tuntunut. Unista ei kuitenkaan tullut mitään. Kun heräsin vain alle tunnin unien jälkeen kuvittelin jo nukkuneeni täydet yöunet. Sen jälkeen sain vielä uudestaan unta, mutta puoli neljältä oli pakko nousta ylös. Seitsemän maissa yritin vielä yöunia, mutta tunti sai riittää. Nyt sitten vastaavasti väsyttää ihan kiitettävästi, mutta ajattelin nyt kuitenkin pysytellä hereillä ainakin auringonlaskuun asti.

Se täytyy kyllä myös todeta, että viime yön unettomuudessa saattoi edelleen olla osansa sillä, että en ole ihan täysin vieläkään sopeutunut aikaeroon Amerikan matkani jälkeen. Itse asiassa
nytkin kun nukuttaa tosi paljon, on Amerikan länsirannikolla aamuyö.

Muuten kipulääkkeet eivät ole aiheuttaneet mitään sen kummempia tuntemuksia. Muiden ihmisten blogeista olen kuitenkin lukenut kuinka samat lääkkeet kuin mitä minä syön ovat vetäneet raukeiksi tai muuten aiheuttaneet omituisia olotiloja. Minä en ole koko aikana huomannut mitään kovin omituisia ilmiöitä. Panacod ei tunnu missään, eikä tunnu tulehduskipulääkekään. Tai kyllä ne kipua ilmeisesti lievittävät kun en kipuja tunne, mutta mitään turruttavia sivuvaikutuksia en ole havainnut. Eikä muuten eilen leikkaussalissa ja sen jälkeen heräämössä tiputuksesta saamani tulehduskipulääkekään saanut päässä pyörimään niin kuin jotkut ovat kuvailleet. Hyvä juttuhan se on, mutta tavallaan olen vähän pettynyt että kaikki on niin tavallista.

Noin tunti sitten pääsin myös eroon siteestä ja pääsin suihkuun. Kääreissä oli hieman verta, ja niiden alta löytyi kolme siistiä tikattua leikkaushaavaa. Suihkuun pääsy tuntui kyllä todella hyvältä, vaikka eipä tuossa nyt suihkutta oltu juuri kauempaa kuin mitä Seattlesta Tampereelle matkustaessani olen lukuisia kertoja ollut. Seuraavaksi pitäisi sitten aloittaa jalan reenaaminen sairaalasta saamieni ohjeiden mukaisesti. Ensimmäinen fysioterapeuttikäynti on ensi tiistaina, ja siellä varmaan sitten keksitään lisää päiväohjelmaa. Sairaslomaa on nyt tämä ja kaksi seuraavaa viikkoa, ja sinä aikana olisi tarkoitus päästä eroon kipulääkkeistä ja saada polvi siihen kuntoon että kepeistä voi luopua. Mieluiten sitä vain olisi kylmäkääreen kanssa jalka koholla sohvalla, mutta kyllä tässä on jo tänään aloitettava aktiivinen kuntoutus.

Sinällään lähtötilanne vaikuttaa hyvältä, että kävely sujuu aivan mukavasti ja lähes kivuttomasti. Esimerkiksi tuolilla istuessa jalka taipuu aivan yrittämättä ja kivutta 90 asteen kulmaan. Aivan suoraksi sitä en saa, mutta oikea lihas jota pitäisi treenata löytyy aivan heti. Jalka onkin huomattvasti käyttökelpoisempi kuin mitä se oli tapaturmaa seuranneena päivänä. Voi olla, että kuntoutus ei etene ihan niin vauhdikaasti kuin se silloin eteni, mutta toisaalta nyt polvi on mahdollista kuntouttaa lähes entiselleen kun kaikki osat ovat taas olemassa.

Leikkauspäivä

Tänä aamuna oli sitten se leikkaus. Kaikki meni tällä tietoa oikein hyvin, ja hyvänä uutisena ilmeni, että eturistisiteen lisäksi polvessa ei ollut mitään merkittävää rikki. Siis muun muassa kierukka oli ehjä ja paikallaan. Eturistisiteen osalta aiempi diagnoosi piti kutinsa. Leikkauskertomuksessa lukee "totaalisti poikki".

Leikkausaikani oli aika aikaisin aamulla, ja se oli ihan hyvä se. En ollut vielä kunnolla herännyt tähän päivään kun olin jo leikkauspöydällä odottamassa selkäpuudutuspiikkiä. Väkeä pörräsi ympärillä ihan kiitettävästi, kaikenlaista sairaanhoitajaa ja anestesialääkäriä, ja ennästään tutun leikkauksen tehneen ortopedinkin tapasin jo odotushuoneessa ennen leikkaussaliin siirtymistä. Tuntui että olin hyvissä käsissä.

En ollut aiemmin ollut missään leikkauksessa, joten kaikki oli uutta ja jännittävää. Puudutus oli kyllä todella erikoinen kokemus. Vähitellen tunsin kuinka koko alaruumista katosi tunto, ja pian ei oikein tiennyt onko siellä sermin takana jalkoja vai ei. Mieleni teki vitsailla, että älkää nyt sitten mielellään amputoiko kumpaakaan, mutta pidin mölyt mahassani, kun en ollut ihan varma että tuo ymmärrettäisiin heti vitsailuksi. Ja mahasta puheen ollen, yksi erikoinen tunne oli kun yritin yskäisemällä puhdistaa kurkkuni. Ei nimittäin onnistunut, koska alavatsa ja pallea olivat aivan puuduksissa.

Leikkauksen aikana sain katsella tähystysoperaatiota samasta näytöstä kuin josta lääkärikin leikkaamistaan katseli. Näkymiä oli jotenkin vaikea mieltää omaan ruumiiseen liittyviksi. Tai oli siihen asti kunnes nivelsiirrettä alettiin kiinnittää paikalleen. En tarkkaan tiedä miten se tarkalleen meni, mutta ensin porattiin reiät joihin siirre asetettin, ja siirrettä paikalleen laitettaessa ääni oli sellainen kuin hakattaisiin vasaralla naulaa puuhun. Tunsin jokaisen iskun puuduttamattomassa alaselässäni. Villiä.

Koko operaatio kesti käsittääkseni noin puolitoista tuntia. Siinä ei yhtään käynyt aika pitkäksi, vaikka monitorin kuvasta ei paljoa ymmärtänyt, eikä hoitohenkilökunnan puheistakaan tahtonut paljoa selvää saada (sekä hiljaisen äänen että käytetyn lääkärijargonin takia). Minulla oli oma mp3-soitin käytössä, mutta taisin kuunnella koko aikana vain noin viisi kappaletta. Ei vain tehnyt mieli.

Ainoa ikävä hetki oli se, kun minut siirrettiin leikkaussalista heräämöön. Siinä minulle nimittäin tuli melkoisen huono olo, joka kuitenkin meni onneksi melko nopeasti ohi. Tästä kyllä varotettiinkin, ihan normaali juttu kuulemma.

Heräämösä menikin sitten viisi tuntia ennen kuin kotiin lähdöstä alettiin puhua. Siinäkään ei tullut aika lainkaan pitkäksi, sillä nukuin lähes neljän tunnin päiväunet. Unilta herättyäni olinkin varsin mielissäni siitä, että puudutus oli poistunut lähes kokonaan. Sängyllä oli nimittäin yllättävän epämukava maata, kun alaruumiissa ei ollut mitään tuntoa, eivätkä jalat totelleet mitään yrityksiä liikuttaa niitä. Itse asiassa edes takapuolta ei saanut ilmaan. Kaikkein oudoimmalta tuntui, että koholla suorassa ollut operoitu jalka tuntui siltä kuin se olisi ollut koukussa. Kun hoitajat nostivat jalan siihen telineelle joka piti jalkaa kohossa, tuntui siltä kuin katselisin jonkun muun ihmisen jalkaa, sillä tunto- ja näköaistilta saamani tiedot jalan sijainnista olivat keskenään täysin riistiriitaiset.

Ilman nokosiakin aika olisi varmaan kulunut suht koht mukavasti, sillä television katselun lisäksi oli mahdollista lukea lehtiä ja surffailla kännykällä internetissä. Mielihän oli koko ajan ihan täysin selkeä; väsymyksenikin johtui käsittääkseni ihan vain unenpuutteesta. Ruokakin oli aivan hyvää. Aluksi sain omenamehua ihan niin paljon kuin vain halusin juoda, ja sitten herättyäni samassa ostoskeskuksessa olevasta kahvilasta haetun maukkaan voileivän, jugurtin, keksejä, lisää mehua ja kahvia. Lisäksi olisin saanut konjakin tai liköörin, mutta kieltäydyin näistä. En oikein ymmärrä, miten alkoholi olisi muka sopinut tilanteeseen. Ei tämä nyt mikään juhlahetki ollut vaikka leikkaus oli siis kai hyvin mennytkin.

Mitään sietämättömiä kipuja ei ole toistaiseki ollut. Epämiellyttävää kipua toki, mutta ei sietämätöntä. Tästä voi kiittää kipulääkitystä. Toistaiseksi olen popsinut kahdenlaisia pillereitä, ja yöksi otan vielä kunnon opioidia, tarkkaan ottaen oksikodonia. Wikipedian mukaan Bayer kehitti lääkkeen 1910-luvulla kun heroiinin oli todettu olevan vähän turhan rajua kamaa kivunhallintaan. Wikipedian mukaan tämäkin on kuitenkin addiktoivaa ja soveltuu hyvin päihdekäyttöön. Tämä ei ole kovin miellyttävä ajatus, mutta sen verran yöuniani arvostan, että ajattelin tuon nyt kuitenkin ottaa. Nuo muut lääkkeet kun eivät kantaisi yön yli.

Leikkaukseen

Polvesta ei ole viime aikoina ollut paljoa kerrottavaa. Se pärjäsi yllättävän hyvin myös silloin, kun matkustin autolla kolmessa päivässä yli 2000 kilometriä välillä Seattle - San Francisco. Toki autosta noustessa jalka oli aina vähän puutunut, mutta tokeni aina muutaman askeleen jälkeen. Samalla reissulla haikkasin Yosemitessa noin kuuden kilometrin haikin jolla oli korkeuseroa noin 300 metriä. Nousua siis menomatkalla 100 metriä kilometriä kohden, paluumatkalla sama alaspäin. Toki polvi tuntui alas tullessa vähän hontelolta, mutta illalla kun otettiin San Franciscossa sopiva veryttelykierros kaupungilla, ei polvi tuntunut aamulla ollenkaan tavallisesta poikkeavalta.

Huomenaamulla on sitten vihdoin edessä se pitkään odotettu leikkaus. Minua kieltämättä jännittää aika lailla. Ei niinkään itse leikkaus, vaan se millaista on sitten leikkauksen jälkeisinä päivinä. Onko kipuja? Pystynkö liikkumaan? Kuinka kauan kestää, että jalan liikerata palautuu samaksi kuin se on nyt?

Mutta ei tässä voi toistaiseksi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta.