Vai onko sittenkään?

Olen tässä edellisen blogimerkinnän kirjoittamisen jälkeen miettinyt, että saattaa olla liian aikaista sanoa, että olen hyväksynyt tilanteeni. Voi nimittäin olla, että en ihan täysin vielä ymmärrä, mitä tässä on edessä. En ole mikään varsinainen urheilija, joten kurinalainen treenaaminen ei suju minulta luonnostaan. Voi olla että tämän kanssa vielä tuskaillaan roimasti siinä vaiheessa kun jalkaa pitää tosissaan alkaa kuntouttaa.

Siinä mielessä olen onnekas, että teen toimistotyötä. Pääsen todennäköisesti takaisin töihin jo muutama päivä leikkauksen jälkeen. Tai itse asiassa voin tehdä töitä vaikka leikkauspäivän iltana jos pää kestää. Teenhän minä muutenkin jatkuvasti töitä kotoa käsin. Tässä on se etu, että toipumisjakson aikana minulla on mielekästä tekemistä. Pelkkään television ja elokuvien katseluun varmaan kyllästyisi viikossa.

Onnekasta on myös se, että kotitalossani on hissi ja autossani automaattivaihteet. Liikkumisessa ei siis ole suuria esteitä. Automaattivaihteisessa autossahan vasenta jalkaa ei käytetä mihinkään.

Se tässä kyllä mietityttää, että kohta on maa jäässä. Olen himean honkelo siinä suhteessa, että tapaan päätyä läheltä piti -tilanteisiin jäisellä asfaltilla liukastellessa. Itse asiassa tänä aamunakin oikea jalkani lipsahti eteenpäin ja meinasin kaatua teputellassani kepeillä työpaikan jäisellä pihalla. Vasemman jalan reisilihaksessa tuntui kipua, mutta se meni nopeasti ohi. Tuo oli hyvä muistutus siitä, että eivät vasemman jalan lihakset ihan kunnossa ole. Reeniä vaan.