Laskettelupäivä

Tänään laskettelin noin kolme tuntia Himoksella. Mäet olivat isompia, mutta polvi jaksoi ihan hienosti. Kotiin tultuani havaitsin lievää turvotusta, joten olen varmuuden vuoksi pitänyt polvea jäässä. En minä erityisen huolissani kuitenkaan ole, sillä polvi tuntui koko laskettelun ajan hyvältä.

Oleellisinta Himoksella oli se, että siellä on nopea neljän hengen tuolihissi. Ankkurihissi on murhaa lasketteluun tottumattomille jaloilleni, mutta tuolihissistä pääsee mäkeen jaloilla jotka eivät ole kipeät. Ehkä oli kuitenkin hyvä jättää tämä tänään vain kolmeen tuntiin. Katsotaan nyt miltä jalka tuntuu huomenna. Jos hyvltä, ensi viikonloppuna lienee vuorossa kuuden tunnin laskupäivä samassa paikassa.

Sählyä

Tänään pelasin ensimmäisen kerran polvileikkauksen jälkeen sählyä. Polvi muistutti itsestään tasan yhden kerran kahden 15 minuutin ottelun aikana. Pelasin ihan tosissani, ja en yhtään varonut jalkaa, en tahallani enkä vaistomaisesti. Hauskasti ainoa ongelma oli jo lämmittelyissä kipeytynyt vasen hauis. Pitkä tauko sählyn peluusta siis vaati veronsa siinä, ei suinkaan polvessa. Ei ehkä ollut fiksu idea räimiä yhtäkkiä ihan täysillä niitä vetoja kun ei ole varmaan pariin-kolmeen vuoteen tullut pelattua, mutta oli kyllä mahtava fiilisi kun sai sählymailan käteen, joten eipä sille oikein mitään voinut.

Toinen laskettelukerta

Tänään kävin laskettelemassa toisen kerran polvileikkauksen jälkeen. Paikka oli sama kuin viimeksi, ja laskuja tuli saman verran eli kuusi. Sikäli päivä oli pettymys, että laskumäärä ei tosiaan kasvanut edelliskerrasta, ja kivut jaloissa olivat samanlaiset kuin viimeksi. Odotukset olivat ehkä turhan korkealla, ja kun nyt puuttui huuma siitä että ylipäänsä pystyy laskemaan, hommasta jäi mieleen vain ne negatiiviset puolet. Ja niistä se pahin oli että jalkapohjiin sattuu edelleen aivan hulluna.

Toisaalta hyvää oli se, että heti ensimmäinen lasku sujui ihan niin kuin mitään laskutaukoa ei olisi ollutkaan. Viime kerrallahan ensimmäinen lasku oli melkoista haparointia. Kyllä tässä siis kuitenkin eteenpäin mennään. Ja luulenpa kyllä, että jalkakipuihin auttaisi kovasti, jos laskisi rinnettä jonka päälle pääsee tuolihissillä. Lähin on Himoksessa. Siellä jalat lepäisivät nousun ajan, ja saisi keskittyä vain laskemiseen.

Laskettelemassa

Tänään sitten lopulta uskaltauduin kokeilemaan laskettelua. Koko talven on ollut mielessä, että pitäisi vain mennä, mutta kaipa se on ollut pelko siitä että homma ei onnistu joka on saanut jättämään väliin. Polvi ei nimittäin edelleenkään ole mitenkään kivuton ja rutinaton, eivätkä lihaksetkaan ihan entiseen tapaan toimi. Toinen syy on toki ollut se, että vapaa-ajasta on ollut puutetta.

Lopulta sain sysäyksen lähteä mäkeen, kun huomasin että Tampereen rinteiden "kymppitiistait" ovat edelleen voimassa. Nimi periytyy markka-ajalta, mutta nykyisin tunnin laskettelun hinta on kymppitiistaisin kaksi ja puoli euroa. Niinpä tämä oli paras mahdollinen tapa testata laskettelua: rinne on 20 minuutin ajomatkan päässä kotoa ja laskettelu on siis lähes ilmaista.

Niinpä suuntasin tänään töiden jälkeen Mustavuoreen. Jännitys suksia jalkaan laittaessa oli suuri, mutta jotenkin minulla oli kuitenkin sellainen varma olo, että kyllä tämä hyvin menee. Ja niin menikin. Tottakai polvessa tuntui lievää kipua, mutta ei mitään ihmeellistä. Ja se tuntui enimmäkseen lihaskivulta. Ensimmäisen laskun alkaessa hoin mielessäni, että varovasti varovasti, mutta parin laskun jälkeen laskin jo ihan täyttä vauhtia. Toki vasemman eli leikatun jalan ollessa alarinteen puolella kantin painaminen rinteeseen ei ollut ihan niin luontevaa kuin normaalisti, mutta eiköhän sekin ala luonnistua kun tätä taas alkaa harjoitella. Ja kyllä minä toki kantin päällä laskin sitä luistattamatta myös vasemman suksen ollassa alarinteessä. Kaiken kaikkiaan laskeminen sujui ihan vanhasta muistista. Ja kyllä vain laskettelu on taas tosi hienoa.

Polvea paljon suurempi ongelma minulle oli se joka iskee aina kauden avauksessa: jalkapohjiin sattuu ihan älyttömästi. Polven puolesta olisin laskenut aivan tauotta koko tunnin, mutta jalkapohjien takia pidin tauot niin että laskuja tuli 1+2+3. Kuusi laskua pikkurinteessä nyt ei ole suuri määrä, mutta kyllä tämä sen lupasi, että lasketteluharratukseni jatkuu. Pari seuraavaa viikonloppua on jo täynnä muuta ohjelmaa, mutta niitä seuraavina parina viikonloppuna ajattelin mennä Himokselle laskettelemaan. Ja kaipa sitä täytyy jatkaa harjoittelua myös Mustavuoren tai Hervannan kymppitiistaisin. Tunti tai pari riittää kyllä noissa rinteissä vaikka polvi olisi täysin kunnossakin.

Edellisestä laskettelukerrasta olikin ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi vuotta, sillä edellinen kerta oli huhtikuussa 2008. Yksi kausi jäi siis kokonaan väliin, ja kyllähän tämäkin kausi on jo pitkällä. Nyt suunnitelmissa on kotimaan laskettelun lisäksi laskureissuja Washingtonin osavaltiossa sekä parin päivän laskettelureissu Utahiin. Se motivoi treenaamaan kotimaassa ennen kuin kyseinen kuuden viikon reissu Seattleen alkaa.

Pyöräilyä

Nyt kun olen sään lämmettyä pyöräillyt aiempaa enemmän, olen tajunnut kuinka paljon polvi on vahvistunut viimeisten viikkojen aikana. Kun kuutisen viikkoa sitten pyöräilin ensimmäistä kertaa oikealla polkupyörällä, polkeminen tuntui hieman epävarmalta, enkä ollut ollenkaan varma siitä, haluanko puristaa lisää voimaa jos ylämäkeen tullessa unohtuu liian suuri vaihde silmään. Kun eilen kävin pyöräilemässä, huomasin välillä nousevani aivan vaistomaisesti seisovaan polkuasentoon, kun halusin selvitä ylämäestä vaihdetta vaihtamatta. Eikä tunnu missään. Ei polvi toki vielä entisensä ole, mutta on aina mukava huomata konkreettisia edistymisen merkkejä.

Toinen merkki: Tänä viikonloppuna muutamat työkaverit käviviät taas Whistlerissä laskettelemassa, ja pohdiskelin lievästi kateellisena, että kyllä tuolla polvella varmaan oikeasti pystyisi laskemaan. Kuusi viikkoa sitten kun samat työkaverit kävivät Whistlerissä ajatus oli lähinnä se, että polven kanssa voisi ehkä juuri ja juuri selvitä sukset jalassa hengissä alas.

Vuoristohaikki

Sunnuntaina tuli sitten kokeiltua, miten polven kanssa pääsee vuorelle. Vastaus on että ihan hyvin. Haikki oli toki lyhyt, vain 2 kilometriä ylös ja samaa reittiä takaisin alas, mutta polku oli varsin jyrkkä. Korkeuseroa oli nimittäin 300 metriä, eli kaltevuus oli keskimäärin 15 prosenttia. Se on paljon se.

Siitä huolimatta polvi ei varsinaisesti vihoitellut ollenkaan. Alas tullessa tosin vasemman jalan lihaksissa tuntui lievää pistävää kipua, mutta se oli aika lievää. Kuitenkin oli ihan hyvä että reissu ei tuon pidempi ollut. Ja täytyy myös todeta, että ylös mennessä oikea eli terve jalka väsyi ennen vasenta, joten kaipa sitä tuli vaistomaisesti rasitettua enemmän.

Haikilta kotiuduttuani kävin vielä pyöräilemässä. Tuntui siltä, että 20 kilometrin lenkki melko mäkisessä maastossa vain toimi hyvänä verryttelynä polvelle. Tosin tänä aamuna herätessäni jalat tuntuivat aika jäykiltä, joten kyllä eiliset rasitukset sentään jossakin tuntuivat. Sillä ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä polvileikkauksesta toipumisen kanssa.

Polvi paranee

Olen nyt ollut Seattlessa nelisen viikkoa, ja tuntuu siltä että polven kanssa menee koko ajan paremmin ja paremmin. Kun ensimmäistä kertaa hyppäsin täällä polkupyörän selkään, polkeminen vähänkään isommalla vaihteella tai jyrkemmässä ylämäessä tuntui hieman epävarmalta, mutta nyt jo oikein nautin siitä kun vasemmalla jalallakin voi ihan kunnolla puristaa kun pitää saada lisää vauhtia tai selviytyä tiukasta ylämäestä. Silti minusta tuntuu, että pyöräilyä pitäisi harrastaa enemmän. Useimpina päivinä en ole polkenut muuta kuin vajaan parin kilometrin työmatkan edes takaisin.

Lenkkeilyä en ole aloittanut lainkaan. Pari kertaa olen koittanut ottaa juoksuaskelia kylmiltään, ja se ei ole tuntunut kovin hyvältä, mutta viime viikonloppuna kun olin aavikolla haikkaamassa, otin muutamia juoksupyrähdyksiä, eikä kevyt lenkkivauhti tuntunut lainkaan pahalta tai edes mitenkään erityiseltä. Tosin vaudin kiristäminen ei sitten tuntunutkaan yhtään hyvältä ajatukselta.

Ja noita tasaisen maan haikkeja olen siis tehnyt. Viime viikonlopun aavikkohaikki oli noin yhdeksän kilometrin mittainen, ja se ei rasittanut polvea lainkaan. Pahemmissa kivikoissa kävely hieman hirvitti, sillä parissa paikassa olisi ollut helppo teloa itsensä pahastikin. Olisi nimittäin ollut aika jyrkkä pudotus suoraan järveen. Sitä edellisenä viikonloppunakin tuli saman verran kävelyä maastossa.

Sen sijaan pitkien työpäivien päätteeksi työtuolista seisomaan noustessa polvi on tuntunut hieman jäykältä. Sellaista se on istumatyöläisen arki, varsinkin kun täällä maailmalla tulee istuttua pitkiä päiviä. No, polvi kyllä tokenee nopeasti, vain muutama kävelyaskel siihen tarvitaan, joten ei ole mitään syytä olla huolissaan.

Lisäksi alan saada polvea koukistumaan pelkällä vasemmalla jalalla seisoessa. En nyt sentään ihan istumaan saakka pääse, mutta tuntuu siltä, että ei enää niin kovin paljoa puutukaan.

Kolmen kuukauden etappi

Polvileikkauksesta on kohta kolme kuukautta, ja maanantaina kävin lääkärillä kolmen kuukauden näytöllä. Viime viikkoina minua on vaivannut se, että polvessa on edelleen kipuja kun sitä rasittaa, ja lisäksi turvotusta on jonkin verran. Tästä lääkärille jutellessani tämä muistutti, että sinne on porattu poralla pari reikää joihin on laitettu siirrejänne, joten kyllä se vain ottaa aikansa että kudokset paranevat. Niin kai se sitten on. Kävin samana päivänä myös fysioterapeutilla, ja tämäkin vakuutti, että kyllä kivut vielä tässä vaiheessa kuuluvat asiaan. Pakko se on kai hyväksyä sitten. Onneksi levossa tai edes normaalissa kävelyssä ei kipuja tule.

Lääkäri oli kaikin puolin sitä mieltä, että toipuminen ja kuntoutus ovat sujuneet erittäin hyvin. Polven liikeratakin on nyt täysi, mitä sekä lääkäri että fysioterapeutti kovasti ihastelivat. Se onkin sellainen asia, jossa edistyksen todella huomaa. Ensimmäisellä fysioterapiakäynnillä vikko leikkauksen jälkeen polvi taipui juuri ja juuri sen 110 astetta joka vaaditaan pyöräilyyn, mutta nyt menee 150 astetta ihan kevyesti. Vielä pari viikkoa sitten 150 astetta onnistui kun vähän väkisin teki, mutta nyt polvessa ei tunnu mitään jäykkyyttä ääriasennossakaan. Ja tuo 150 astetta siis tarkoittaa sitä, että kantapaa osuu pakaraan.

Seuraavaksi kuntoutus jatkuu Seattlessa. Siellä on vielä aika viileää, mutta siitä huolimatta pyöräily siirtyy nyt ulos. Ja sekös mieltä piristää, sillä on se nyt aina mukavampaa että polkiessa maisema vaihtuu. Myös lenkkeily olisi nyt sallittua, ja varmaan sitäkin täytyy jonkin verran harrastaa, vaikka fysioterapeutti olikin vähän sitä mieltä, että ei sitä kannata väkisin jos ei maistu, koska pyöräily on ihan riittävää treeniä. Joka tapauksessa tätä silmällä pitäen testasimme juoksumatolla miten juoksu sujuu, ja hyvinhän se sujuu. Toki se aiheutti kovemmassa vauhdissa lievää kipua, mutta ei sen ihmeempää. Juoksumatolla en muuten ollutkaan aiemmin juossut, ja täytyy kyllä sanoa, että se on ehkä typerintä hommaa mitä olen koskaan kokeillut.

Lisää fysioterapiaa

Maanantaina oli sitten taas pitkästä aikaa käynti fysioterapeutilla. Siellä käytiin läpi suunnilleen tutut kuviot. Oikeastaan ainoa ihan uusi asia oli yksi uusi venytys, jonka pystyy tekemään nyt kun polvi taipuu lähes täyden matkan.

Viime aikoina onkin ollut vähän turhautunut olo siitä, että tuntuu että polvessa ei oikein tapahdu muutosta mihinkään suuntaan. Kovasti on treenattu, mutta edelleenkään ei esimerkiksi polven koukistaminen pelkällä vasemmalla jalalla seistesää ei juurikaan onnistu. Kun fysioterapeutin kanssa koitettiin, hirveän värinän ja tärinän säestämänä sain sentään vähän liikettä, mutta jo pienessä kokussa tuli sen verran kipua, että pidemmälle ei voinut yrittää. Se kipu toki hävisi heti kun lopetin koukistamisen yrittämisen.

Toisaalta arkielämässä polvi vaivaa koko ajan vähemmän ja vähemmän. Se tosiaan taipuu kaikenlaisiin asentoihin, eikä enää pitkään aikaan ole tarvinnut juurikaan kiinnitää huomiota siihen millaisissa asennoissa istuu tai makaa. Myös kävelyvauhdin kiihdyttäminen ja jopa muutaman juoksuaskeleen ottaminen sujuu sen enempää asiaa ajattelematta.

Portaiden kävely on kylläkin edelleen aika nykivää ja huojuvaa, etenkin alaspäin tullessa. Kun oikea jalka on menossa alas, vasen jalka ei tietyn pisteen jälkeen enää pysty hallitsemaan tilannetta, ja oikea jalka tulee vauhdilla portaalle. Hieman paradoksaalisesti pystynkin tulemaan portaita alas ihan normaalin näköisesti kun vaan pidän ripeää lähesä juoksevaa vauhtia, mutta hidas eteneminen on myrkkyä.

Talviurheilun puutostilassa

Nyt kun on ollut useamman viikon kunnon talvikelejä, huomaan kuinka paljon kaipaan laskettelemaan. Tai yleensäkin talviurheilua. Oikein ottaa päähän viikonloppuisin katsella lumista maastoa ja sopivaa pikkupakkasta näyttävää lämpömittaria. Pulkkamäki kummipojan kanssa ei oikein pelasta, koska en uskalla itse mennä pulkkaan. Vaikka hauskaa muuten onkin.

Karuinta on, että välillä iskee uskonpuute sen suhteen että polvesta vielä laskettelukuntoinen tulee. Olisi kamalaa, jos minulta tuo harrastus vietäisiin! Kun seison pelkän vasemman jalan varassa ja yritän koukistaa polvea, edelleenkään ei tapahdu mitään. Ei kertakaikkiaan mitään. Jalkaprässissä toki saan pelkän vasemman jalan treenissä liikettä aikaiseksi omaa painoani huomattavasti pienemmillä painoilla, mutta kyllä siinäkin tulee väsy ihmeen nopeasti.