Leikkauspäivä

Tänä aamuna oli sitten se leikkaus. Kaikki meni tällä tietoa oikein hyvin, ja hyvänä uutisena ilmeni, että eturistisiteen lisäksi polvessa ei ollut mitään merkittävää rikki. Siis muun muassa kierukka oli ehjä ja paikallaan. Eturistisiteen osalta aiempi diagnoosi piti kutinsa. Leikkauskertomuksessa lukee "totaalisti poikki".

Leikkausaikani oli aika aikaisin aamulla, ja se oli ihan hyvä se. En ollut vielä kunnolla herännyt tähän päivään kun olin jo leikkauspöydällä odottamassa selkäpuudutuspiikkiä. Väkeä pörräsi ympärillä ihan kiitettävästi, kaikenlaista sairaanhoitajaa ja anestesialääkäriä, ja ennästään tutun leikkauksen tehneen ortopedinkin tapasin jo odotushuoneessa ennen leikkaussaliin siirtymistä. Tuntui että olin hyvissä käsissä.

En ollut aiemmin ollut missään leikkauksessa, joten kaikki oli uutta ja jännittävää. Puudutus oli kyllä todella erikoinen kokemus. Vähitellen tunsin kuinka koko alaruumista katosi tunto, ja pian ei oikein tiennyt onko siellä sermin takana jalkoja vai ei. Mieleni teki vitsailla, että älkää nyt sitten mielellään amputoiko kumpaakaan, mutta pidin mölyt mahassani, kun en ollut ihan varma että tuo ymmärrettäisiin heti vitsailuksi. Ja mahasta puheen ollen, yksi erikoinen tunne oli kun yritin yskäisemällä puhdistaa kurkkuni. Ei nimittäin onnistunut, koska alavatsa ja pallea olivat aivan puuduksissa.

Leikkauksen aikana sain katsella tähystysoperaatiota samasta näytöstä kuin josta lääkärikin leikkaamistaan katseli. Näkymiä oli jotenkin vaikea mieltää omaan ruumiiseen liittyviksi. Tai oli siihen asti kunnes nivelsiirrettä alettiin kiinnittää paikalleen. En tarkkaan tiedä miten se tarkalleen meni, mutta ensin porattiin reiät joihin siirre asetettin, ja siirrettä paikalleen laitettaessa ääni oli sellainen kuin hakattaisiin vasaralla naulaa puuhun. Tunsin jokaisen iskun puuduttamattomassa alaselässäni. Villiä.

Koko operaatio kesti käsittääkseni noin puolitoista tuntia. Siinä ei yhtään käynyt aika pitkäksi, vaikka monitorin kuvasta ei paljoa ymmärtänyt, eikä hoitohenkilökunnan puheistakaan tahtonut paljoa selvää saada (sekä hiljaisen äänen että käytetyn lääkärijargonin takia). Minulla oli oma mp3-soitin käytössä, mutta taisin kuunnella koko aikana vain noin viisi kappaletta. Ei vain tehnyt mieli.

Ainoa ikävä hetki oli se, kun minut siirrettiin leikkaussalista heräämöön. Siinä minulle nimittäin tuli melkoisen huono olo, joka kuitenkin meni onneksi melko nopeasti ohi. Tästä kyllä varotettiinkin, ihan normaali juttu kuulemma.

Heräämösä menikin sitten viisi tuntia ennen kuin kotiin lähdöstä alettiin puhua. Siinäkään ei tullut aika lainkaan pitkäksi, sillä nukuin lähes neljän tunnin päiväunet. Unilta herättyäni olinkin varsin mielissäni siitä, että puudutus oli poistunut lähes kokonaan. Sängyllä oli nimittäin yllättävän epämukava maata, kun alaruumiissa ei ollut mitään tuntoa, eivätkä jalat totelleet mitään yrityksiä liikuttaa niitä. Itse asiassa edes takapuolta ei saanut ilmaan. Kaikkein oudoimmalta tuntui, että koholla suorassa ollut operoitu jalka tuntui siltä kuin se olisi ollut koukussa. Kun hoitajat nostivat jalan siihen telineelle joka piti jalkaa kohossa, tuntui siltä kuin katselisin jonkun muun ihmisen jalkaa, sillä tunto- ja näköaistilta saamani tiedot jalan sijainnista olivat keskenään täysin riistiriitaiset.

Ilman nokosiakin aika olisi varmaan kulunut suht koht mukavasti, sillä television katselun lisäksi oli mahdollista lukea lehtiä ja surffailla kännykällä internetissä. Mielihän oli koko ajan ihan täysin selkeä; väsymyksenikin johtui käsittääkseni ihan vain unenpuutteesta. Ruokakin oli aivan hyvää. Aluksi sain omenamehua ihan niin paljon kuin vain halusin juoda, ja sitten herättyäni samassa ostoskeskuksessa olevasta kahvilasta haetun maukkaan voileivän, jugurtin, keksejä, lisää mehua ja kahvia. Lisäksi olisin saanut konjakin tai liköörin, mutta kieltäydyin näistä. En oikein ymmärrä, miten alkoholi olisi muka sopinut tilanteeseen. Ei tämä nyt mikään juhlahetki ollut vaikka leikkaus oli siis kai hyvin mennytkin.

Mitään sietämättömiä kipuja ei ole toistaiseki ollut. Epämiellyttävää kipua toki, mutta ei sietämätöntä. Tästä voi kiittää kipulääkitystä. Toistaiseksi olen popsinut kahdenlaisia pillereitä, ja yöksi otan vielä kunnon opioidia, tarkkaan ottaen oksikodonia. Wikipedian mukaan Bayer kehitti lääkkeen 1910-luvulla kun heroiinin oli todettu olevan vähän turhan rajua kamaa kivunhallintaan. Wikipedian mukaan tämäkin on kuitenkin addiktoivaa ja soveltuu hyvin päihdekäyttöön. Tämä ei ole kovin miellyttävä ajatus, mutta sen verran yöuniani arvostan, että ajattelin tuon nyt kuitenkin ottaa. Nuo muut lääkkeet kun eivät kantaisi yön yli.