Positiivisella mielellä

Tapaturmasta on nyt kulunut 10 viikkoa, diagnoosista 8 viikkoa ja leikkauksesta 3 viikkoa. Rikkinäisen polven kanssa elämisestä on tullut niin arkista, että ihan pelottaa kuinka tähän voisi tottua. Sekin tavallaan motivoi polven kuntoutukseen.

Arvioidut kuntoutusajat tuntuivat aluksi täysin murskaavilta. Nyt kun pahin on jo ohi, tunnelma on jo ihan toinen. Näillä näkymin kestää vaivaiset seitsemän viikkoa siihen, että pääsen juoksemaan. Se tuntuu todella vähältä. Kymmenen vuotta sitten tällainen kuntouttamisaikataulu olisi varmaankin ollut ihan täyttä tuskaa, mutta ikä tuo onneksi kärsivällisyyttä.

Aamulla mieleeni tuli asia, jonka unohdin eiliseen blogimerkintään kirjoittaa. Vielä pari viikkoa sitten nimittäin valittelin täälläkin, että pieni polvisärky on tehnyt yöunista katkonaista, mutta nyt ei ole enää moneen päivään ollut mitään uniongelmia. Nukun kuin murmeli.

Fysioterapia, osa kaksi

Nyt leikkauksesta on kulunut kolme viikkoa, ja sen kunniaksi pääsin tänään toista kertaa fysioterapeutille. Reenausmotivaatio on tällä välin löytynyt, ja niinpä menin fysioterapeutin pakeille ihan hyvillä mielin. Palautekin oli ihan hyvää, tai ainakaan ei epäilty laiskottelusta. Jalka onkin koko ajan kuntoutunut hyvällä vauhdilla. Eilen vertailin vasemman jalan suoristumista oikean jalan suoristumiseen puolimakaavassa asennossa, enkä enää huomannut eroa. Kaksi viikkoa sitten tilanne oli ihan toinen, sillä vasemman jalan liike suoristusta yrittäessä oli silloin aika vähäistä. Oleellista turvotustakaan ei polvessa enää ole. Ja mikä parasta, takareiden kivut ovat kadonneet lähes kokonaan.

Kuten olikin tiedossa, nyt alkaa kuntoutuksessakin tapahtua. Uutena mukaan tulee kuntopyörää, jalkaprässiä, ja kyykkyharjoituksia. Kevyesti tässä silti vielä otetaan, sillä esimerikiksi jalkaprässiin määrättiin huikea 35 kilon paino, ja kuntopyörällä vaihde oli sellainen, että aivan täyttä vauhtia polkienkin nopeus oli alle 30 km/h. Fysioterapeutin kanssa käytiin koko treeniohjelma läpi: 10 minuuttia pyöräilyä, 3x30 jalkaprässissä, kyykkyharjoituksia ja venytyksiä. Ja hyvältä tuntui ja tuntuu edelleen. Hyvä juttu tässä on se, että saan äidiltä kuntopyörän lainaksi kotiin. Jalkaprässin takia saakin sitten käydä työpaikan kuntosalilla. Pari kertaa viikossa olisi tarkoitus tuota tehdä, pyöräilyä ehkä jopa joka päivä.

Toisinaan toki tulee edelleen muistutuksia siitä, että paljon on vielä työtä jäljellä. Erityisesti portaiden alas käveleminen on aika hankalaa, ja tänään fysioterapiaan mennessä onnistuinkin saamaan portaissa polveen aika voimakasta kipua, joka hellitti vasta kuntopyörän selässä. Lisäksi pitkiä aikoja paikallani istuessani polveen tulee voimakasta jäykkyyttä, josta polvi toki vertyy viiden minuutin kävelylenkillä. Tuo ei kyllä ole toimistotyön kannalta mitenkään hyvä juttu.

Ikävintä on kuitenkin se, että polven kanssa on hyvin hankala mennä lattiatasoon. Erityisesti jouluna tämä vaivasi, minä kun olen tottunut leikkimään kummipoikani kanssa hänen ehdoillaan. Huoneistoa ympäri juostessakin oli tekemistä että pysyin perässä.

Lisää tunnustuksia

Sen lisäksi että olen jättänyt kyynärsauvat pois lääkärin määräysten vastaisesti, täytyy nyt tunnustaa, että viime päivinä on ollut vaikeuksia noudattaa fysioterapeutin määräyksiä. Ei ole vain löytynyt motivaatiota treenata jalkaa. Ilmeisesti juuri tästä johtuu, että polvi on tuntunut päivä päivältä jäykemmältä ja jäykemmältä. Niinpä tänään vihdoin motivoiduin tekemään treenin juuri niin kuin pitääkin, ja polvi tuntuu taas aivan loistavalta. Että ehkäpä sitä tämä palautti motivaation. Toinen auttava tekijä on nopeasti lähestyvä seuraava fysioterapeutilla käynti. Tulee nimittäin varmaan ikävää palautetta jos polvessa ei ole tapahtunut kehitystä.

Kepit nurkkaan, taas

Nyt on pakko myöntää, että en ole fysioterapeutilla käynnin jälkeen kävellyt kepeillä. Päätöstä on sittemmin edesauttanut se, että ulkoa katosi jäät, mutta kyllä minä jäälläkin olen kävellyt. En vain keksi mitään syytä käyttää keppejä kun kävely sujuu ihan normaalisti.

Fysioterapeuttikäynnistä jäi mainitsematta se, että sain sieltä ohjeet treenata jalkaa vain kerran päivässä, mutta tehdä siitä treenistä sitten sellainen, että jalka todella väsyy. Kaipa se on sitten hyvä idea, mutta jalan alkaessa väsyä on vaikea motivoida jatkamaan.

Ja täytyypä vielä lisätä tuohon kun kehuskelin viimeksi, että jalka on jo oikeastaan paremmassa kunnossa kuin ennen leikkausta. Yksi uusi vaivakin nimittäin on, sillä takareidessä tuntuu toisinaan kipua, mikä nyt ei yllätä kun ottaa huomioon mistä jännesiirre otettiin. Tämä on kuitenkin niin harvinainen vaiva, ettei se tullut viimeksi edes mieleen. Toki se muistuttaa aina siitä, että kävelyä hurjempiin liikuntasuorituksiin ei ole mitään asiaa.

Lisäksi leikkauksen jälkeen olen nukkunut lähes joka päivä päiväunet. Tänään simahdin jo viideltä. Olen miettinyt, johtuuko tämä huonoista yöunista. Jalassa on lievää särkyä, ja voi olla että yöuneni ovat olleet hieman katkonaisia. Ainakaan ei ole tehnyt aamuisin mieli jäädä sänkyyn makoilemaan vaikka nyt olisi siihen kerrankin mahdollisuus ihan hyvällä omalla tunnolla.

Opetellaan kävelemään

Tänään oli vihdoin ensimmäinen käynti fysioterapeutin juttusilla. Kävi ilmi, että kaikki on mennyt juuri niin hyvin kuin olin itsekin ajatellut. Polvessa on todellakin keskimääräistä vähemmän kipua ja turvotusta, ja se toimii keskimääräistä paremmin. Se esimerkiksi taipuu jo nyt 110 astetta, mikä riittäisi jo kuntopyöräilyyn. Sen saa kylläkin aloittaa vasta parin viikon päästä. Lähtötilanne on siis hyvä, mutta ratkaisevaa on kuitenkin se, miten tunnollisesti teen minulle määrättyjä liikkeitä seuraavien viikkojen aikana. Kuulemma.

Koska kivut ovat vähäisiä, päätin eilen jättää kipulääkkeet pois. Se tarkoittaa samalla sitä, että voin nyt ajaa autoa. Arkielämän kannalta tilanne alkaakin olla palautunut samaksi kuin mikä se oli ennen leikkausta. Ainoana erona on se, että polvi on vähän vakaamman tuntuinen, ja sen lihaksiin ei tule samanlaisia kramppauksia mitä ennen leikkausta tuli. Ilmeisesti krampit johtuivat siitä, että lihakset joutuivat silloin kompensoimaan eturistisiteen puutteen, ja nyt tätä ongelmaa ei tietenkään enää ole. Ainoa ongelma mitä on ollut on sääressä oleva lievä tunnottomuus, mutta sekin on fysioterapeutin mukaan ihan normaalia, ja korjaantuu ajan oloon itsestään.

Kyynärsauvoja minun pitäisi vielä periaatteessa käyttää parin viikon ajan. Fysioterapeutti piti kyllä keppejä ihan turhina kapistuksina tässä vaiheessa, enkä kyllä olekaan koko aikana käyttänyt niitä kotona. Nyt sovittiin, että noudatetaan lääkärin määräystä siltä osin että käytän niitä ulkona etten vain kaadu jäisessä maastossa. Sen sijaan rappusten käveleminen ilman keppejä on kuulemma jo tässä vaiheessa vain hyvää treeniä.

Fysioterapeutilta jäi käteen muutama uusi liike ja yksi hyvä vinkki viimeisen viikon aikana tekemiini polven suoristusliikkeisiin. Pieni tyyny tai taiteltu pyyhe polven alla auttaa nimittäin kummasti löytämään ojentavat lihakset jos niitä ei meinaa muuten löytyä. Lisäksi fysioterapeutti halusi nähdä miten kävelen, ja kertoi sitten mitä teen väärin. Eipä ollutkaan kukaan aiemmin eli vimeisen reilun 30 vuoden aikana siinä hommassa neuvonut.

Kuntoutusta

Viime päivät olen keskittynyt polven kuntouttamiseen. Ennen leikkausta kuvittelin että alussa vaadittavien liikkeiden teko olisi vaikeaakin, mutta vielä mitä. Helppoa tämä on kuin mikä. Ainoa ongelma on se, että olen tänään nukkunut niin paljon, että säännölliseksi suunnittelemani reenausrytmi ei ole oikein toiminut. Kännykkä hälyyttää neljä kertaa päivässä reenaamaan, mutta unien ajaksi otan toki puhelimen äänettömäksi.

Liikkeet ovat varsin yksinkertaisia. Ensimmäisessä yritetään makuuasennossa suoristaa leikattu polvi suoraksi. Ei se ihan yhtä suoraksi mene kuin ennen leikkausta, mutta aika lähelle kuitenkin. Se tässä on kuitenkin hyvää, että polvessa todella tapahtuu suoristumista kun sitä yrittää suoristaa, ja sen pitäminen suoristettuna vaaditut kymmenen sekuntia ei tunnu missään. Vielä pari viikkoa tapaturman jälkeenhän polvea suoristaessa polvessa ei tapatunut havaittavaa liikettä.

Toinen harjoite on jalan nostaminen maakuuasennossa suorana hieman ylös ja laskeminen hitaasti alas. Tämäkin onnistuu ilman tuskaa. Toki kun tuossa kokeilin samaa harjoitetta ehjällä jalalla, huomasin heti, että leikattu jalka rasittuu tässä ihan eri tavalla kuin ehjä. Mutta niin sen pitääkin. Kolmannessa sitten tehdään polven koukistelua. Tässä liikkeessä sitten jos saakin jonkinlaista kipua aikaiseksi, ja kieltämättä tästä syystä tätä liikettä tulee tehtyä kaikkein vähiten. Tiistaina on fysioterapeutin käynti, ja ajattelin että teen kipua aiheuttavia liikkeitä väkisin vain jos fysioterapeutti käskee. Ja kivulla siis nyt tarkoitan sellaista kipua, joka on enenmmän kuin sitä epämiellyttävää kipua jota aiemmin kuvailin.

Kotonahan tässä siis ollaan pääasiassa oltu. Eilen kuitenkin kävin tutkimusryhmän pikkujoulusaunalla, ja se oli kyllä varsin piristävä kokemus. En ollutkaan moneen päivään tavannut yli kahta tuttua ihmistä. Saunaan en tikkien takia saanut mennä ja oluen juontikin oli kipulääkityksen takia kiellettyä, mutta eiväthän nuo nyt loppujen lopuksi ole mitään kovin oleellisia asioita saunaillassa. Ilmestymiseni juhlapaikalle ilman kyynärsauvoja aiheutti melkoista hämmennystä joisskain työkavereissani, mutta pettymyksekseni kukaan ei vaatinyt näyttämään leikkaushaavoja. Sauvat oli minulla toki mukana, mutta jätin ne narikkaan, koska ei niitä sisätiloissa todellakaan tarvitse.

Polvi on ihmeen hyvän tuntuinen

Yöksi ottamani vahvempi kipulääke ei toiminutkaan ihan niin kuin olin ajatellut. Kivut se kyllä piti poissa, sillä en kymmeneen tuntiin otaanut mitään muuta ja jalka tuntui parhaalta mitä se on leikkauksen jälkeen tuntunut. Unista ei kuitenkaan tullut mitään. Kun heräsin vain alle tunnin unien jälkeen kuvittelin jo nukkuneeni täydet yöunet. Sen jälkeen sain vielä uudestaan unta, mutta puoli neljältä oli pakko nousta ylös. Seitsemän maissa yritin vielä yöunia, mutta tunti sai riittää. Nyt sitten vastaavasti väsyttää ihan kiitettävästi, mutta ajattelin nyt kuitenkin pysytellä hereillä ainakin auringonlaskuun asti.

Se täytyy kyllä myös todeta, että viime yön unettomuudessa saattoi edelleen olla osansa sillä, että en ole ihan täysin vieläkään sopeutunut aikaeroon Amerikan matkani jälkeen. Itse asiassa
nytkin kun nukuttaa tosi paljon, on Amerikan länsirannikolla aamuyö.

Muuten kipulääkkeet eivät ole aiheuttaneet mitään sen kummempia tuntemuksia. Muiden ihmisten blogeista olen kuitenkin lukenut kuinka samat lääkkeet kuin mitä minä syön ovat vetäneet raukeiksi tai muuten aiheuttaneet omituisia olotiloja. Minä en ole koko aikana huomannut mitään kovin omituisia ilmiöitä. Panacod ei tunnu missään, eikä tunnu tulehduskipulääkekään. Tai kyllä ne kipua ilmeisesti lievittävät kun en kipuja tunne, mutta mitään turruttavia sivuvaikutuksia en ole havainnut. Eikä muuten eilen leikkaussalissa ja sen jälkeen heräämössä tiputuksesta saamani tulehduskipulääkekään saanut päässä pyörimään niin kuin jotkut ovat kuvailleet. Hyvä juttuhan se on, mutta tavallaan olen vähän pettynyt että kaikki on niin tavallista.

Noin tunti sitten pääsin myös eroon siteestä ja pääsin suihkuun. Kääreissä oli hieman verta, ja niiden alta löytyi kolme siistiä tikattua leikkaushaavaa. Suihkuun pääsy tuntui kyllä todella hyvältä, vaikka eipä tuossa nyt suihkutta oltu juuri kauempaa kuin mitä Seattlesta Tampereelle matkustaessani olen lukuisia kertoja ollut. Seuraavaksi pitäisi sitten aloittaa jalan reenaaminen sairaalasta saamieni ohjeiden mukaisesti. Ensimmäinen fysioterapeuttikäynti on ensi tiistaina, ja siellä varmaan sitten keksitään lisää päiväohjelmaa. Sairaslomaa on nyt tämä ja kaksi seuraavaa viikkoa, ja sinä aikana olisi tarkoitus päästä eroon kipulääkkeistä ja saada polvi siihen kuntoon että kepeistä voi luopua. Mieluiten sitä vain olisi kylmäkääreen kanssa jalka koholla sohvalla, mutta kyllä tässä on jo tänään aloitettava aktiivinen kuntoutus.

Sinällään lähtötilanne vaikuttaa hyvältä, että kävely sujuu aivan mukavasti ja lähes kivuttomasti. Esimerkiksi tuolilla istuessa jalka taipuu aivan yrittämättä ja kivutta 90 asteen kulmaan. Aivan suoraksi sitä en saa, mutta oikea lihas jota pitäisi treenata löytyy aivan heti. Jalka onkin huomattvasti käyttökelpoisempi kuin mitä se oli tapaturmaa seuranneena päivänä. Voi olla, että kuntoutus ei etene ihan niin vauhdikaasti kuin se silloin eteni, mutta toisaalta nyt polvi on mahdollista kuntouttaa lähes entiselleen kun kaikki osat ovat taas olemassa.

Leikkauspäivä

Tänä aamuna oli sitten se leikkaus. Kaikki meni tällä tietoa oikein hyvin, ja hyvänä uutisena ilmeni, että eturistisiteen lisäksi polvessa ei ollut mitään merkittävää rikki. Siis muun muassa kierukka oli ehjä ja paikallaan. Eturistisiteen osalta aiempi diagnoosi piti kutinsa. Leikkauskertomuksessa lukee "totaalisti poikki".

Leikkausaikani oli aika aikaisin aamulla, ja se oli ihan hyvä se. En ollut vielä kunnolla herännyt tähän päivään kun olin jo leikkauspöydällä odottamassa selkäpuudutuspiikkiä. Väkeä pörräsi ympärillä ihan kiitettävästi, kaikenlaista sairaanhoitajaa ja anestesialääkäriä, ja ennästään tutun leikkauksen tehneen ortopedinkin tapasin jo odotushuoneessa ennen leikkaussaliin siirtymistä. Tuntui että olin hyvissä käsissä.

En ollut aiemmin ollut missään leikkauksessa, joten kaikki oli uutta ja jännittävää. Puudutus oli kyllä todella erikoinen kokemus. Vähitellen tunsin kuinka koko alaruumista katosi tunto, ja pian ei oikein tiennyt onko siellä sermin takana jalkoja vai ei. Mieleni teki vitsailla, että älkää nyt sitten mielellään amputoiko kumpaakaan, mutta pidin mölyt mahassani, kun en ollut ihan varma että tuo ymmärrettäisiin heti vitsailuksi. Ja mahasta puheen ollen, yksi erikoinen tunne oli kun yritin yskäisemällä puhdistaa kurkkuni. Ei nimittäin onnistunut, koska alavatsa ja pallea olivat aivan puuduksissa.

Leikkauksen aikana sain katsella tähystysoperaatiota samasta näytöstä kuin josta lääkärikin leikkaamistaan katseli. Näkymiä oli jotenkin vaikea mieltää omaan ruumiiseen liittyviksi. Tai oli siihen asti kunnes nivelsiirrettä alettiin kiinnittää paikalleen. En tarkkaan tiedä miten se tarkalleen meni, mutta ensin porattiin reiät joihin siirre asetettin, ja siirrettä paikalleen laitettaessa ääni oli sellainen kuin hakattaisiin vasaralla naulaa puuhun. Tunsin jokaisen iskun puuduttamattomassa alaselässäni. Villiä.

Koko operaatio kesti käsittääkseni noin puolitoista tuntia. Siinä ei yhtään käynyt aika pitkäksi, vaikka monitorin kuvasta ei paljoa ymmärtänyt, eikä hoitohenkilökunnan puheistakaan tahtonut paljoa selvää saada (sekä hiljaisen äänen että käytetyn lääkärijargonin takia). Minulla oli oma mp3-soitin käytössä, mutta taisin kuunnella koko aikana vain noin viisi kappaletta. Ei vain tehnyt mieli.

Ainoa ikävä hetki oli se, kun minut siirrettiin leikkaussalista heräämöön. Siinä minulle nimittäin tuli melkoisen huono olo, joka kuitenkin meni onneksi melko nopeasti ohi. Tästä kyllä varotettiinkin, ihan normaali juttu kuulemma.

Heräämösä menikin sitten viisi tuntia ennen kuin kotiin lähdöstä alettiin puhua. Siinäkään ei tullut aika lainkaan pitkäksi, sillä nukuin lähes neljän tunnin päiväunet. Unilta herättyäni olinkin varsin mielissäni siitä, että puudutus oli poistunut lähes kokonaan. Sängyllä oli nimittäin yllättävän epämukava maata, kun alaruumiissa ei ollut mitään tuntoa, eivätkä jalat totelleet mitään yrityksiä liikuttaa niitä. Itse asiassa edes takapuolta ei saanut ilmaan. Kaikkein oudoimmalta tuntui, että koholla suorassa ollut operoitu jalka tuntui siltä kuin se olisi ollut koukussa. Kun hoitajat nostivat jalan siihen telineelle joka piti jalkaa kohossa, tuntui siltä kuin katselisin jonkun muun ihmisen jalkaa, sillä tunto- ja näköaistilta saamani tiedot jalan sijainnista olivat keskenään täysin riistiriitaiset.

Ilman nokosiakin aika olisi varmaan kulunut suht koht mukavasti, sillä television katselun lisäksi oli mahdollista lukea lehtiä ja surffailla kännykällä internetissä. Mielihän oli koko ajan ihan täysin selkeä; väsymyksenikin johtui käsittääkseni ihan vain unenpuutteesta. Ruokakin oli aivan hyvää. Aluksi sain omenamehua ihan niin paljon kuin vain halusin juoda, ja sitten herättyäni samassa ostoskeskuksessa olevasta kahvilasta haetun maukkaan voileivän, jugurtin, keksejä, lisää mehua ja kahvia. Lisäksi olisin saanut konjakin tai liköörin, mutta kieltäydyin näistä. En oikein ymmärrä, miten alkoholi olisi muka sopinut tilanteeseen. Ei tämä nyt mikään juhlahetki ollut vaikka leikkaus oli siis kai hyvin mennytkin.

Mitään sietämättömiä kipuja ei ole toistaiseki ollut. Epämiellyttävää kipua toki, mutta ei sietämätöntä. Tästä voi kiittää kipulääkitystä. Toistaiseksi olen popsinut kahdenlaisia pillereitä, ja yöksi otan vielä kunnon opioidia, tarkkaan ottaen oksikodonia. Wikipedian mukaan Bayer kehitti lääkkeen 1910-luvulla kun heroiinin oli todettu olevan vähän turhan rajua kamaa kivunhallintaan. Wikipedian mukaan tämäkin on kuitenkin addiktoivaa ja soveltuu hyvin päihdekäyttöön. Tämä ei ole kovin miellyttävä ajatus, mutta sen verran yöuniani arvostan, että ajattelin tuon nyt kuitenkin ottaa. Nuo muut lääkkeet kun eivät kantaisi yön yli.

Leikkaukseen

Polvesta ei ole viime aikoina ollut paljoa kerrottavaa. Se pärjäsi yllättävän hyvin myös silloin, kun matkustin autolla kolmessa päivässä yli 2000 kilometriä välillä Seattle - San Francisco. Toki autosta noustessa jalka oli aina vähän puutunut, mutta tokeni aina muutaman askeleen jälkeen. Samalla reissulla haikkasin Yosemitessa noin kuuden kilometrin haikin jolla oli korkeuseroa noin 300 metriä. Nousua siis menomatkalla 100 metriä kilometriä kohden, paluumatkalla sama alaspäin. Toki polvi tuntui alas tullessa vähän hontelolta, mutta illalla kun otettiin San Franciscossa sopiva veryttelykierros kaupungilla, ei polvi tuntunut aamulla ollenkaan tavallisesta poikkeavalta.

Huomenaamulla on sitten vihdoin edessä se pitkään odotettu leikkaus. Minua kieltämättä jännittää aika lailla. Ei niinkään itse leikkaus, vaan se millaista on sitten leikkauksen jälkeisinä päivinä. Onko kipuja? Pystynkö liikkumaan? Kuinka kauan kestää, että jalan liikerata palautuu samaksi kuin se on nyt?

Mutta ei tässä voi toistaiseksi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta.

Leikkauksen viivästyminen olikin hyvä juttu?

Kävelin sunnuntai-iltana kaupungilla parin kilometrin matkan, pääasiassa loivaa ylämäkeä. Koska oli kylmä, kävelimme kaverini kanssa melko kovaa vauhtia. Jalka ei ollut kipeä, eikä se edes tuntunut hontelolta tai muutenkaan huonolta. Siinä sitten tulikin mieleen, että saattaa olla, että leikkauksen viivästyminen Seattlen matkan takia saattoikin olla loppujen lopuksi hyvä juttu. Ilman matkaa leikkaus olisi ollut viime viikon keskiviikkona, ja silloin jalan lihakset olivat kyllä huomattavasti huonommassa kunnossa kuin nyt. Siitä nyt puhumattakaan mikä tilanne oli kaksi viikkoa sitten. Tosin nyt sitä mielellään menisi leikkaukseen vaikka heti. Kaksi viikkoa odotettavaa.

Ilman eturistisidettä voi elää

Kirjoitin tänne blogiinkin aiemmin sen sekä lääkärini että internetin kertoman tosiasian, että ilman eturistisidettä voi aivan hyvin elää. Sunnuntaina totesin tämän aivan käytännössäkin, kun haikkasin vuoristossa noin viiden kilometrin matkan. Polvessa ei nimittäin tuntunut koko aikana mitään kipuja, ja nyt kun maanantai kääntyy iltaan, voin todeta että haikista ei tullut mitään jälkiseuraamuksia. Jalka on tuntunut koko ajan aivan samalta kuin muinakin päivinä. Tai itse asiassa lihakset tuntuvat vahvistuvan päivä päivältä.

Haikin reitti oli toki pääasiassa melko tasainen, ja pidin vauhdin hyvinkin hitaana. On silti hieno huomata, että huonollakin polvella voi sentään jotakin tehdä. Täytyy silti myöntää, että päätös aloittaa paluumatka syntyi, kun olin kävellyt hieman pidemmän ja jyrkemmän alamäkikohdan. Siinä vaiheessa nimittäin rikkinäisen jalan lihakset oivat jossakin ihme vapinatilassa, ja päätin että nyt ei kannata alaspäin enää haikata. Ylämäissä ja tasaisella jalka toki rauhottui heti.

Pyöräilyä

Nyt on sitten jo pyöräiltykin jonkin verran, ja polvi tuntuu oikein hyvältä. Toki jo muutaman sadan metrin pyöräilyn jälkeen polvessa alkoi tuntua pientä kipeytymistä, mutta ei mitään dramaattista. Ja lihakset tuntuivat tykkäävän treenistä oikein kovastikin. Olen muutenkin saanut lihaksia paljon parempaan kuntoon, ja esimerkiksi polven suoristaminen alkaa onnistua jo ihan normaalisti. Tämän tekevä lihashan oli vielä reilu viikko sitten täysin toimintakyvytön.

Lentomatka

Istuin eilen polveni kanssa koko päivän lentokoneessa: ensin kolmisen tuntia Helsingistä Frankfurtiin sisällä ja sitten kymmenisen tuntia Frankfurtista Seattleen. Täytyy myöntää, että jälkimmäisen lennon aikana oli lievää jäykistymistä havaittavissa, ja aloinkin jo vähän huolestua siitä, mahtaako pitkä lento tuoda takapakkia polven tilaan. Se huoli osoittautui lähes turhaksi, sillä polvi on sittemmin vetreytynyt ihan entiselleen. Onneksi.

Eilen kokeilin myös pyöräilyä. Polvi oli vielä silloin matkan jäljiltä kävellessä aavistuksen kipeä, mutta pyöräillessä ei mitään kipuja tullut. Tosin tein vain pienen kierroksen työpaikan autotallissa, joten todellinen testi tulee vasta tänään, kun pyöräilen hieman pidemmän matkan.

Kepitön viikonloppu

Viikonloppu meni Helsingissä. Kävelyä tuli kohtuullinen määrä, ja tämä kaikki siis ilman kyynärsauvoja tai muutakaan tukea. Kipuja ei ollut, eikä sen puoleen mitään muitakaan ongelmia. Tosin Maija Vilkkumaan keikalla seistessä normaalien pienten tönimisten vastaanottaminen vasemmalla polvella oli aika horjuvaa. Kyllä sen sentään huomaa, että polvi ei ihan ehjä ole.

Kepit nurkkaan

Aamulla lääkäri totesi jalkani kuntoutumisessa saman edistyksen jonka olin itse havainnut. Kudokset ovat kuulemma paranemassa hyvää vauhtia, mutta lihaksia pitäisi vielä toki treenata. Hetken kävelyäni katsottuaan lääkäri vielä totesi, että voin nyt jättää kyynärsauvat kokonaan pois. Nyt sitä sitten mennään ilman niitä, eikä portaissa kävellessäkään tunnu kipuja. Hieman honteloa meno toki on, mutta se johtunee lähinnä lihasten heikkoudesta.

Kysyin lääkäriltä erikseen polkupyöräilystä, ja tämän lääkäri totesti oikein hyväksi treeniksi nyt kun jalan liikerata sen sallii. Se onkin oikein hyvä se, sillä olen nyt sitten lähdössä Seattleen ensi keskiviikkona, ja siellä polkupyörä on ainoa kulkuvälineeni. Lääkäri totesi, että päätös matkaan lähdöstä on täysin minun, eli että jos koen että pärjään jalkani kanssa reissussa, mitään estettä matkaan ei sinänsä ole. Matka on sen verran tärkeä, että en vain pysty jättämään sitä väliin. Viimeinen viikko tosin menee lomaillessa, ja siitä voisi nyt luopua jos lipuissa olisi muutosoikeus. Vaan kun ei ole, niin näillä mennään.

Edistystä

Huomasin juuri yllätyksekseni, että saan taivutettua polvea koukkuun huomattavasti pidemmälle kuin mitä vielä muutamia päiviä sitten sain. Nyt nimittäin voin seistä pelkällä oikealla jalalla, ja koukistaa vasenta jalkaa niin, että yletyn ottamaan nilkasta kiinni vasemmalla kädellä. Tuo ei muutama päivä sitten yrittäessäni onnistunut! Ilmeisesti jalan treenaaminen ei ole mennyt ihan hukkaan, vaikka koko ajan onkin tuntunut siltä, että touhu on aivan turhaa.

Vakuutusyhtiökin muisti tänään kirjeellä, jossa kerrottiin vähän tarkemmin vakuutuksen ehdoista. Hyvä uutinen on se, että leikkauksen jälkeen kustannetaan kymmenen fysioterapeutilla käyntiä, kunhan vain mahtuvat kustannuskattoon. Tuo katto on 8500 euroa, joka varmaankin riittää hyvin. Leikkaus näet maksaa noin 3800 euroa, ja sen lisäksi on tähän mennessä syntynyt kuluja noin 700 euroa.

Maksusitoomus tuli!

Puhelin piippasi äsken iloisesti. Vakuutusyhtiö se tekstiviestillä ilmoitti, että maksavat polvileikkaukseni. Nyt ei sitten muuta kuin varaamaan lääkäriaikaa ja leikkausaikaa sopimaan.

Polvivamman ajoitus on kyllä nyt kaikinpuolin kehno. Minulla on nimittäin reilun viikon päästä tulossa kolmen viikon työmatka, jota ei oikein millään haluaisi perua. Osallistun nimittäin Seattlessa kurssille, joka järjestetään vain kerran vuodessa. Lääkäri suhtautui tähän edelliskerralla niin, että voin matkalle lähteä, mutta leikkaus tietenkin tehtäisiin matkan jälkeen. Se tarkoittaa leikkauksen viivästymistä ainakin parilla viikolla. Täytyy seuraavalla kerralla kysyä lääkäriltä, voiko tämä vaikuttaa lopputulokseen.

Ja jos menen heti matkan jälkeen aikaeroväsymyksestä toipumatta leikkaukseen, voi siinä olla sitten nuppi aika sekaisin.

No, askel kerrallaan. Katotaan nyt ensin mitä se lääkäri sanoo.

Vai onko sittenkään?

Olen tässä edellisen blogimerkinnän kirjoittamisen jälkeen miettinyt, että saattaa olla liian aikaista sanoa, että olen hyväksynyt tilanteeni. Voi nimittäin olla, että en ihan täysin vielä ymmärrä, mitä tässä on edessä. En ole mikään varsinainen urheilija, joten kurinalainen treenaaminen ei suju minulta luonnostaan. Voi olla että tämän kanssa vielä tuskaillaan roimasti siinä vaiheessa kun jalkaa pitää tosissaan alkaa kuntouttaa.

Siinä mielessä olen onnekas, että teen toimistotyötä. Pääsen todennäköisesti takaisin töihin jo muutama päivä leikkauksen jälkeen. Tai itse asiassa voin tehdä töitä vaikka leikkauspäivän iltana jos pää kestää. Teenhän minä muutenkin jatkuvasti töitä kotoa käsin. Tässä on se etu, että toipumisjakson aikana minulla on mielekästä tekemistä. Pelkkään television ja elokuvien katseluun varmaan kyllästyisi viikossa.

Onnekasta on myös se, että kotitalossani on hissi ja autossani automaattivaihteet. Liikkumisessa ei siis ole suuria esteitä. Automaattivaihteisessa autossahan vasenta jalkaa ei käytetä mihinkään.

Se tässä kyllä mietityttää, että kohta on maa jäässä. Olen himean honkelo siinä suhteessa, että tapaan päätyä läheltä piti -tilanteisiin jäisellä asfaltilla liukastellessa. Itse asiassa tänä aamunakin oikea jalkani lipsahti eteenpäin ja meinasin kaatua teputellassani kepeillä työpaikan jäisellä pihalla. Vasemman jalan reisilihaksessa tuntui kipua, mutta se meni nopeasti ohi. Tuo oli hyvä muistutus siitä, että eivät vasemman jalan lihakset ihan kunnossa ole. Reeniä vaan.

Tilanne hyväksytty

Nyt sitä on sitten vähitellen alkanut hyväksyä tapahtuneen. Tosin aina välillä koko asia unohtuu, sillä polvi on täysin kivuton, ja pystyn kävelemään lähes normaalisti. Kotona en edes käytä kyynärsauvoja. Ainoa kipu tulee jalan jo alkaneesta kuntoutuksesta. Ennen leikkausta pitäisi nimittäin vahvistaa lihaksia, ja yrittää saada polven liikerata palautettua mahdollisimman normaaliksi. Varsinkin koukistuksen ääripäässä kipu on melkoinen, mutta kipu onneksi loppuu heti kun lopetan kuntoutusharjoituksen. Kuntourusmotivaation löytäminen on vaikeaa.

Onkin niin, että ilman eturistisidettä pystyisi aivan hyvin elämään. Vammani ei vaikuta normaaliin elämään oikeastaan millään tavalla. Jostakin internetin syövereistä luinkin, että vielä parikymmentä vuotta sitten eturistisidevammoille ei välttämättä tehty mitään. Todettiin vain, että nyt sinulla on sitten tuollainen polvi. Se on aika karua, sillä ilman eturistisidettä liikuntamahdollisuudet rajoittuvat kummasti. Mahdottomia ovat etenkin pallo- ja mailapelit sekä laskettelu.

Ilman pallo- ja mailapelejä pystynkin elämään seuraavat kuukaudet tuskatta, mutta laskettelukauden peruuntuminen ottaa päähän rankasti. Lisäksi potuttaa se, että ei pääse luontoon liikkumaan. Olin juuri USA:sta palattuani löytänyt Suomen kansallispuistot. Nyt jää haikkailu läheisissä Helvetinjärven ja Seitsemisen kansallispuistoissa hamaan tulevaisuuteen.

Nyt jännittää, miten tilanne muuttuu leikkauksen jälkeen. Minulle tehdään siirteestä uusi eturistiside, ja ilmeisesti polvi on leikkauksen jälkeen hyvinkin kipeä, eikä se taatusti toimi silloin yhtä hyvin kuin se toimii nyt. Edessä on paljon tuskaa sen eteen, että pääsee vielä harrastamaan liikuntaa.

Tähän asti tapahtunutta

Lauantai 18.10.2008

Kaikki alkoi kaksi viikkoa sitten lauantaina. Olin Espoossa jalkapallokatsomossa, ja hyppäsin penkkirivin ylitse alemmalle riville vasen jalka edellä. Ilmeisesti jalka oli alastullessani lukkoon asti ojennettuna. Joka tapauksessa alastullessa kuului rusahdus, ja kipu oli kohtalaisen kova. En olisi silti ikinä uskonut, että mitään kovin vakavaa olisi voinut sattua noin mitättömässä tilanteessa. Kotimatkalla Tampereelle alkoi kuitenkin valjeta, että jotakin kohtalaisen vakavaa on tapahtunut, ja tunnelma oli aika musta. Päätin kuitenkin odottaa yön yli ennen lääkäriin menoa, varsinkin kun arvelin, että Hatanpäällä (eli Tampereen kunnallisella päivystysasemalla) olisi taatusti kauhea viikonloppuillan ralli päällä. Kotimatkalla jouduin kävelemään reilun puoli kilometriä, mikä oli aika tuskallista. Illan vietin sohvalla jalka suorana. Polven ympärille laitoin mitä pakastimesta sattui löytämään. Nukkumaan mennessä en enää saanutkaan jalkaa suoraksi, ja nukkuminen onnistui vain laittamalla tyyny polvitaipeen alle. Sain kuitenkin ihan makeat unet.

Sunnuntai 19.10.2008

Aamulla herätessä ei tehnyt juurikaan mieli nousta sängystä. Makuuasento tyyny polven alla oli nimittäin aivan mukava, mutta oli selvää, ettei liikkeellelähtö olisi kivuton. Lopulta soitin vanhemmilleni ja kerroin tapahtuneesta. He lähtivät viemään minua Hatanpäälle. Siellä ensimmäinen kysymys ilmoittautumisessa oli, onko minulla vakuutusta jonka turvin voisin mennä yksityiselle lääkäriasemalle. Jostain syystä asia ei ollut edes käynyt mielessäni, mutta kun joka tapauksessa yksityisillä ei kuulemma olisi ollut Röntgen sunnuntaina auki, päätin jäädä Hatanpäälle odottamaan. Kuvaan pääsinkin hyvin nopeasti, mutta lääkäriä sain odottaa nelisen tuntia.

Lääkäri olikin sitten aivan pihalla. Röntgenkuvat hän kyllä osasi tulkita oikein: ei murtumia. Ja osasi se myös kutsua tilannettani aivan oikein lukkopolveksi. Siinä on siis kyse siitä, että polven liikerata ei ole täydellinen. Jatkotoimenpiteistä tältä lääkäriltä sai kuitenkin melko erikoisen kuvan. Kuulemma paikallispuudutuksessa voitaisiin vain vetämällä laittaa jalka kuntoon, ja kävelisin normaalisti jo viikon päästä. Tämä kuulosti aika erikoiselta veikken polvivammoista mitään tiennytkään. Kotona googlaamalla selvisi, että tähystys on aina lukkopolven hoito, ja olin hieman hermostunut, kun ei nyt ollut aivan täysi luottamus siihen, että Hatanpäällä tiedetään mitä pitää tehdä. Seuraavana aamuna näkisin ortopedin Hatanpäällä.

Nukkumaan mennessä otin sänkyyn mukaan polvenalustyynyn, mutta en tarvinnut sitä koko yönä. Nukuin oikein makeasti.

Maanantai 20.10.2008

Ortopedilla olikin sitten oikeammanlainen kuva tilanteesta. Ei hänkään ollut minua magneettikuvaan lähettämässä (kuten myöhemmin yksityisellä puolella tehtiin itsestäänselvänä asiana), mutta ainakaan mistään paikallispuudutuksessa tehtävästä operaatiosta ei edes puhuttu. Tällä välin olin selvittänyt, että minulla on ammattiliiton ottama tapaturmavakuutus. Tämäkin lääkäri kysyi tästä asiasta hyvin nopeasti, ja lääkäri totesi, että kannattaa odottaa muutama päivä lihasten rauhoittumista, ja mennä sitten yksityiselle lääkäriasemalle ortopedin puheille. Ei lääkäri sitä ihan suoraan sanonut, mutta kyllä hänen sanoistaan selvästi kävi ilmi, että siellä saisin parempaa hoitoa. Kaikenkaikkiaan olen erittäin onnellinen, että minulla tämä tapaturmavakuutus on, sillä kunnallisella puolella saatavan hoidon tasosta minulle jäi hyvin negatiivinen kuva. Se ei ole varmaankaan työntekijöiden vika, vaan kaikki johtunee siitä, että resurssipulassa ei vaan voida tehdä sitä mitä pitäisi tehdä.

Torstai 23.10.2008

Yksityisellä puolella ortopedi tutki taas polven hoitopöydällä, ja totesi tilanteen vaikuttavan rusto- tai kierukkavaurioilta. Hän kuitenkin totesi, että otetaan varmuuden vuoksi magneettikuva. Eturistisidevaurioepäily oli puheissa ja se kirjoitettiin myös epikriisiin, mutta lääkäri sanoi, että sitä ei pidä pelästyä, sillä se on siinä lähinnä sitä varten, että vakuutusyhtiö varmasti suostuisi maksamaan magneettikuvan. Tässä vaiheessa olin hyvillä mielin. Sain hyvää hoitoa, ja vaikutti siltä, että toipumisaika olisi vain joitakin viikkoja.

Keskiviikko 29.10.2008

Vakuutusyhtiön maksusitoomus saapui. Sain ajan magneettikuvaan heti seuraavalle aamulle. Olin jännittynyt: pian selviäisi miten pahasta vammasta on kyse.

Torstai 30.10.2008

Kävin aamulla magneettikuvassa. Tuntui kuin olisi jossakin television sairaalasarjassa, sillä en ollut MRI-laitetta aiemmin nähnyt. Kuvan ottaminen kesti 20 minuttia, ja siinä kyllä alkoivat lihakset krampata pahan kerran. Poistuessa hoitaja totesi, että kyllä siellä jotakin rikki on, mutta ei paljastanut enempää. Enkä kyllä kysynytkään. En silti osannut varautua tulevaan.

Perjantai 31.10.2008

Aamulla menin lääkäriin. Diagnoosin kuuleminen tuntui todella pahalta, eikä lääkäri ollut lainkaan empaattinen. Lääkäri totesi, että seuraavaksi pyydetään vakuutusyhtiöltä maksusitoomus polvileikkaukseen, ja kun se on saatu, sovitaan leikkausaika. Lääkärin luota pääsin vielä pois naama peruslukemilla, mutta kun olin kassalla maksamassa, ratkesin itkemään. Siinä kohtaa sain ensimmäiset sympatiat, kun virkailija kysyi haluanko mennä hetkeksi istumaan. Kokosin itseäni noin viiden minuutin ajan, ja hoidin sitten maksut pois.

Kotona minulla oli sattumalta kaksi hyvää ystävääni vierailemassa. Sain kovasti tarvitsemani halit ja tilanteen hyväksymisprosessi lähti käyntiin.

Alustus

Tänään se sitten tapahtui. Sain magneettikuvaan perustuvan diagnoosin: vasemman polven eturistiside on poikki. Edessä on leikkaus ja ilmeisesti 6-12 kuukauden tuskallinen kuntoutusjakso. Tämä blogi kertoo siitä.

Blogin tarkoitus on olla minulle kanava purkaa mieltäni. Toisaalta uskon, että tästä voi samaan tilanteeseen joutuvat saada vertaistukea. Eikä minua itseänikään haittaisi, vaikka vertaistukea tätä kautta saisin.